Majakka

22.3.2018

POSKIENI PARRAN

On alkamassa kirkkovuoden kohokohta, Via dolorosa ja ylösnousemuksen Pääsiäinen. Kirkkovuoden suurimmat juhlat alkavat Jerusalemista, öljyvuoren rinteiltä. Palmunlehvät ja Hoosianna-huudot sävyttävät kahta kolmesta. Adventti, hiljainen viikko ja Helatorstai edeltävät; Joulua, Pääsiäistä ja Helluntaita. Tuhkakeskiviikosta alkanut 40 päivän paastonaika, Jumalan rakkauden uhritie, päättyy Kiirastorstain messuun. Sitä seuraava Pyhä kolmen päivän juhla huipentaa koko kirkkovuoden.

Tulevan Palmusunnuntain vanhan testamentin teksti kertoo koskettavalla ihmisen ikävästä toisen luo. Me emme voi tulla onnellisiksi ilman toista ihmistä, mutta toisaalta ilman toista ihmistä saattaisimme olla paljon onnellisimpia. Olemmehan myös taakkoja toisillemme; hienoimmat asiat tapahtuvat ihmisten välillä, mutta niin myös inhottavimmat.

Ensimmäisenä Jouluna Jumala tuli yhdeksi meistä, Pääsiäisenä hän kantoi inhottavuutemme jotta Helluntain hengessä saisimme olla oikeita veljiä ja sisaria, saman Isän lapsia. Kristus kantoi kuormamme, jotta me voisimme olla armon alla, arvokkaita sellaisina kuin kukin olemme. Kysymys on siitä kelpaako tämä uuden elämän lahja meille ja olemmeko valmiit osoittamaan sitä toinen toisellemme?

Herra, minun Jumalani, on antanut minulle taitavan kielen, niin että voin sanalla rohkaista uupunutta. Aamu aamulta hän herättää minut, herättää korvani kuulemaan oppilaan tavoin. Herra avasi minun korvani, ja minä tottelin, en väistänyt tehtävääni. Minä tarjosin selkäni lyötäväksi ja poskieni parran revittäväksi, en kätkenyt kasvojani häväistyksiltä, en sylkäisyiltä. Herra, minun Jumalani, auttaa minua, siksi en pelkää häväistystä.                                                                                                              Jes 50: 4-7a

Viime sotien Helsingin pommitusten aikaan otettu kuva puhuttelee yhä meitä suomalaisia. Pieni tyttö kantaa melkein samankokoista poikaa selässään pommisuojaan. Kuvateksti kertoo:                                                     ” Ei hän ole taakka, hän on veljeni.”

Juuri tuolla tavoin ristintien kärsivä mies kantaa meidän kohtaloamme. Me emme voi sovittaa kaikkea omaa kuonaamme, puhumattakaan toisten tekemästä. Ei meistä taida olla kääntämään toista poskeakaan, niin kuin Jeesus vuorisaarnassaan suosittaa. Jotain olisi, jos edes vähän enemmän sietäisimme toisiamme – vaikkapa vain poskiemme parran nyppimistä ja sensellaista. Armollista pääsiäisaikaa.              

                                                                                                                        Ossi Poikonen

15.3.2018

Marian ilmestyspäivä

Kun enkeli Gabrielin ilmestyi neitsyt Marialle ilmoittamaan Jeesuksen syntymisestä, se merkitsi suurta kutsua ”vähäiselle palvelijalle”. Hämmentyneenä ja ihmetellen Maria suostui. Lupaus kantoi ja hän sai kasvaa tehtävän mukana.

 

Neitsyt Marian osa ei ollut helppo. Millaisten huhujen keskellä hän mahtoikaan elää odotusaikaa ja tehdä vielä vaativaa matkaa raskauden lopulla. Pieni lapsi sylissään hän saa Simeonilta kuulla sydämen lävistävästä miekasta. Pian pyhä perhe joutuu pakenemaan vainoa. Nuorukainen katoaa vanhemmiltaan pääsiäisjuhlilla.

Eikä äiti aina ymmärrä sitäkään, mitä hänen jo aikuinen poikansa tekee. Ja kuinka äiti voisi olla ilman tuskaa nähdessään poikansa kuolevan ristillä.

Maria oli antanut elämänsä Jumalan käyttöön. Hän sai nähdä läheltä, kuinka pitkälle Jumalan rakkaus voi mennä, kuinka hänen poikansa otti kantaakseen toisten kuormat, vihat ja lopulta kaikkien synnit.

Kuoleman ja pimeyden vallat voittaneena Jeesus on maailman Vapahtaja. Hän kutsuu meitä seuraansa, elämän yhteyteen ja matkakumppanuuteen kanssaan. Elämämme luottaminen Vapahtajamme käsiin on kiitosta hänen armostaan, että hän sovittanut syntiemme ja lahjoittanut meille pelastuksen ilman mitään ansioitamme.

Maria kiitti saamastaan armosta näin: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.”

Meidänkään ei tarvitse olla enempää kuin vähäisiä palvelijoita, sillä Jumala itse varustaa rakastettunsa palvelukseensa, ”Kristuksen ruumiin rakentamiseen… kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa”, Ef 4: 12-16

Jari Honkakari

1.3.2018

Kuka minä olen, mistä tulen, minne menen?

Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa: syntymä johonkin sukuun, lapsuus, nuoruus, itse tehdyt valinnat elämässä ja tapahtumat, joita ei ole itse valinnut. Jokaisen tarinassa on varmasti paljon hyvää, josta on helppo olla kiitollinen. Valitettavasti elämään mahtuu varmasti myös asioita, jotka mieluummin unohtaisi. Mietipä hetki omaa elämääsi Juha Tapion laulun sanoin:

”Onko vastanneet vuodet unelmiis? Minkälainen tie sulle annettiin? Niin kaikki ohikiitävää. Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää?”

Laulun teksti on hieno kuva ihmisen elämästä. Elämä on sarja ohikiitäviä päiviä. Mitä jää käteen, kun kaikki on ohi? Tänään me olemme elossa, ja voimme vaikuttaa siihen, mitä tästä elämästä jää ns. viivan alle. Jumala haluaa myös vaikuttaa siihen. Hän häiritsee rauhaasi, vaatii huomiosi, kutsuu luokseen. Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on!” (Luuk.19:42)

Me olemme Jumalan luomistyötä. Sinä et ole olemassa sattumalta, etkä vain vanhempiesi tahdosta. Jumala on halunnut sinut tähän maailmaan. Jumala loi meidät elämään hyvää elämää vailla huolta ja murhetta. Olemme kuitenkin osa syntiin langennutta ihmiskuntaa. Meillä on taipumus tehdä, sanoa ja ajatella asioita, jotka eivät ole pelkkää hyvää ja kaunista. Synti on se syy, miksi Jumala yrittää saada huomiosi. Hän kutsuu, pyytää, ja toivoo, että tulisit. Joskus Hän joutuu hiukan ravistelemaankin. Hän tahtoo antaa kaiken anteeksi, mutta meidän on nöyrryttävä tunnustamaan, että emme pärjää omillamme. Synti on se syy, miksi Jeesus ristiinnaulittiin. Ei Hänen syntinsä, vaan meidän.

Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh.15:13)

On hyvä välillä pysähtyä katsomaan taakseen: menneitä vuosia, nuoruutta ja lapsuuttakin, onnistumisia ja elämän karikoita. On myös tärkeää osata jättää menneet taakseen ja suunnata katse eteenpäin, omasta itsestä kohti Jeesusta.

Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra.”

 

Vilho Mäkinen

Diakoni

Keuruun seurakunta

 

© 2018 Keuruun Seurakunta