Majakka

20.12.2018

MUISTANKO? TUNNEN – JOULUN !

Adventin aikaan kävin tervehtimässä vanhaa äitiäni hoitokodissa. Vuosiin hän ei ole muistanut minua, esikoispoikaansa. Surullista, sillä meillä olisi monia yhteisiä muistoja ja kokemuksia jaettavana. Onhan niitä kyllä tullut jaetuksikin vuosien varrella, mutta….
Kannattaako surra sitä, mikä on lopullisesti mennyt; voisiko iloita siitä, mitä on jäljellä? Niin… tässä taitaa olla tärkeä ajatus ylipäätään elämän matkalle. Vielä on iloa jäljellä, iloitkaamme sen varassa. Tällä mielellä menin tapaamaan äitiäni, en testaamaan hänen muistinsa huonontumista, vaan iloitsemaan yhteisestä elämästä.
Äiti ei muistanut asioita, syntymäkotikin oli kadonnut jonnekin. Sen sijaan Hän halusi pitää kädestä kiinni, tuntea ihon kosketuksen ja toisen ihmisen lämmön. Kuinka tärkeää onkaan olla olemassa juuri tässä hetkessä. Riittäkö se, että olemme olemassa tässä ja nyt? Juuri sellaisinahan me synnymme tähän maailmaan, ja niin syntyi Jeesus-lapsikin – ei suorittamaan vaan olemaan.
Selasimme lehtiä, katselimme kuvia ja äiti luki – sen hän osaa, vaikka ei muista lukemaansa. Lehdessä oli teksti, ”Joulu on rakastamista”. Olimme käsi kädessä ja huoneessa toistui yhä uudestaan lause ”Joulu on rakastamista”. Niinhän se on – totesimme aivan yhdestä suusta ja hymyilimme toisillemme.
Ei kai seimen lapsikaan voinut muistaa ensimmäistä jouluaan, olihan hän täysi ihminen, veljemme. Elämä ei muutenkaan ole muistisuoritus vaan tuntemisen ja rakastamisen lahja. Rakkaus on siinä, mitä pidämme arvokkaana. Tärkein kysymys on; iloitsemmeko toinen toisemme olemassaolosta? Onko suorituksista vajaa ihminen juhlan arvoinen? Jouluna on!
Kohta aloimme yhteisen laulun – se on meidän sukumme perinne. Arkihuolesi, Jouluyö, Heinillä härkien, Joulupuu on ja Toivioretkellä, kaikki pelkällä ulkomuistilla ja äiti osasi sanat vähintäänkin veroisellani tasolla, ehkäpä paremminkin. Mieleen palasivat lapsuuteni joulut ja piirileikit kuusen ympärillä Syrjänmäen suuressa tuvassa.
Joulu on rakastamista – voimme tuntea sen yhdessä ja se tekee oikeutta meidän olemassaolollemme ja ainutlaatuiselle elämällemme. Tunnetaan tämä joulu, yhdessä!

Ossi Poikonen

18.12.2018

Joulu tulee!

”Joulu tulee, hiipii hiljaa arkeen…” Näin on laulettu muutamana viimevuonna Kauneimmat joululaulut vihkosista. Nätti laulu, mutta ei taida ihan nämä aloitussanat olla totta. Joulu todellakin tulee, mutta ei hiljaa hiipien. Tästä juhlasta on puhuttu pitkin syksyä ja ensimmäiset jouluiset mainokset pyörivät telkkarissa jo marraskuun alusta lähtien. Vauhti vaan kiihtyy ja viikot ovat täydet konserteista, pikkujouluista ja niistä joululauluista. 

Valon juhlaa valmistelemme, sillä Valon Herra on tulossa. Tehkäämme tie Kuninkaalle joka on nöyrä ja armahtavainen,mutta myös elämän ja kuoleman suuri valtias. Joulun lapsi on soma aihe pimeään kaamokseemme ja muinaisen eläinsuojan tapahtumat väikkyvät kauniina kuvina ajatuksissamme pohjolan pimeydessä vaeltaessamme, joulun valmisteluita suorittaessa ja juhlaa odottaessa. Maria ja Joosef saivat vanhemmuuden ihmeen ohella yllättäviä vieraita paimenista, jotka kertoivat tulleensa Messiasta katsomaan. 

Lapsonen ei ole vain kaunis tarinan osa eivätkä joulun evankeliumin tapahtumat pelkästään herkkä idylli. Tämä kaikki on todellinen uutinen matkasta, joka alkaa seimeltä ja päättyy kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Golgatalle ristille. Sieltä vielä tyhjän haudan hämmästykseen. Elämän ja kuoleman Herra on tullut! Joulu tulee ehkä ryminällä tietoisuuteemme tai sittenkin hiipien arkeemme hiljaa. Kansa joka pimeydessä vaeltaa valmistautuu juhlan aikaan. Sytytellään valoja, etsitään koristuksia ja leivotaan sekä siivoillaan. Jokainen valmistelu on riittävästi juuri niin kuin itse juhlasi haluat vastaanottaa. Hoosianna, tervehditty sinä Kuningas! Tule ja tuo oikea joulu elämäämme.

 

Merja Kaunismäki

 

© 2019 Keuruun Seurakunta