Majakka

21.3.2019

TERVE MARIA – ENKELIN TERVEHDYS

Olen kuullut sanonnan – ”Tuli niin kiire, ettei ehtinyt aavemariaa lausumaan”.  Suomalais-luterilainen versio taitaa kuulua –… ettei kerennyt kissaa sanomaan. Katolisten kiire ei tunnu olevan yhtä tulenpalava kuin meidän…Aave Mariaan kun tahtoo kulua tovi ja toinenkin.

Ave Maria, gratia plena, Dominus tecum: benedicta tu in mulieribus, et benedictus fructus ventris tui Iesus. Sancta Maria, Mater Dei, ora pro nobis peccatoribus, nunc et in hora mortis nostrae.  Amen.

Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi. Siunattu sinä naisten joukossa ja siunattu kohtusi hedelmä Jeesus. Pyhä Maria, Jumalanäiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuolemamme hetkenä.  Aamen.

Useinmiten  kai kuulemme tuon latinankielisen tekstin  laulettuna. Tunnetuin sävelmä lukemattomien  versioiden joukosta saattaa olla itävaltalaisen Franz Schubertin teos 1800-luvun alkupuolelta. Tuon tuostakin putkahtaa uusia tallenteita tuosta iki-ihanasta sävellyksestä.

Tulevan Marianpäivän asiaa ei kuitenkaan hoideta pelkillä nuoteilla, tarvitaan myös sanoja ja sanomaa. Kissankiirettä ei kuitenkaan kannata paastonaikana harrastaa. Paaston ideana on ottaa aikaa olennaiselle, siis hätistää turhaa törkyä ja höttöä etäämmälle. Nasaretin Maria voisi tarjota meille tässä asiassa tärkeää vertaistukea.

Yhdeksän kuukautta ennen esikoisensa syntymää nuori Maria sai tervehdyksen enkeliltä. Aluksi hän oli hämillään, mikä luonnollisinta. Olihan hän kokematon, neitsyt. Kuinka usein mekin olemme hämmentyneitä elämämme äkkikäännösten ja isojen uutisten edessä. Esimerkiksi vakavan sairauden edessä olemme aivan kokemattomia jopa ikäihmisinäkin.

Maria toteaa lopulta: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit”. Kunpa mekin voisimme luottaa Marian tavoin ja nöyrtyä ja suostua uusien ja tuntemattomien asioiden edessä. Asioilla on tapana järjestyä ja kaikesta voi selvitä. Jumala siinä meitä auttakoon.

Ossi Poikonen

15.3.2019

”Kerran usko lapsuuden sulla oli suloinen, kätes rukoukseen liitit ain…”

Lapsuuden usko on jotain sellaista, jota me kaikki tavoittelemme, ainakin periaatteessa. Uskoa, joka ei aseta mitään kyseenalaiseksi. Uskoa, joka luottaa yksinkertaisesti siihen, että Jumala on tarkoittanut kaiken tapahtuvaksi niin kuin se tapahtuu. Uskoa siihen, että juuri minä olen Jumalan rakkauden arvoinen. Uskoa, joka elää tässä hetkessä eikä murehdi menneitä, mutta ei myöskään pelkää tulevaa. Mutta samoin kuin tuo otsikkona oleva tuttu rippikoululaulu tuo minun mieleeni nuoruuden huolettomat ajat, niin myös lapsuuden usko koetaan usein jotenkin nostalgisena ja vähän naivinakin. Riparilaulu jatkuu: ”Etsiessäs onnea harhateille jouduit sä. Surua ja tuskaa toi vai maailma.” Sitäkö siis on aikuisen elämä ja usko, surua ja tuskaa. Koko ajanko pitää olla varuillaan, muuten joutuu harhateille. Ei pidä päästää itseään liian helpolla. Usko ei ole mikään leikin asia.
”Onnellinen lapsena olit äidin helmassa, äiti lauloi sulle maasta taivahan.” Ensi sunnuntain evankeliumi tekstissä (Matt. 15:21-28) kerrotaan äidin uskosta. Tälle äidille tuskin oli laulettu maasta taivahan, olihan hän kaanaalainen, vääräuskoinen jopa Jeesuksen silmissä! Raamattu ei kerro, miten hän oli uskoon tullut, mutta oikea leijonaemo hän ainakin oli. Hän ei lannistunut Jeesuksen välinpitämättömyydestä eikä hyväksynyt edes suoraa kieltoa. Hän uskoi, että Jeesus voisi parantaa hänen tyttärensä ja oli valmis laittamaan peliin koko ihmisarvonsa uskonsa vuoksi. Hänen uskoaan koeteltiin, mutta Jeesus totesi sen lujaksi ja tytär parantui.
Meidän kaikkien uskoa koetellaan aina välillä. Elämä ei aina ole oikeudenmukaista vai voitko rehellisesti väittää, ettet joskus ole ajatellut ”Miksi Jumala salli tämän?” Lapsuuden usko -laulu päättyy kuitenkin sanoihin ”Päiväsi hän uskoi käteen Jumalan” Aivan niin kuin meidän jokaisen jokainen päivä on Jumalan kädessä. Näin uskoen,

Leena Santaniemi
lapsityönohjaaja/lähetyssihteeri

1.3.2019

Hetken tien keveyttä

Tulevana pyhänä vietämme laskiaissunnuntaita. Aloitamme kirkkovuodessa hiljalleen suuren paaston. Jeesuksen 40 autiomaassa viettämäänsä päivää mukaillen meidänkin tulisi paastota ja tutkailla elämäämme. Perinteinen paastoaminen ei kuitenkaan ole tämän päivän suomalaisessa luterilaisuudessa kovin tavallista. Olemme tainneet kadottaa sellaisen hengellisyyden, jossa esimerkiksi tietystä ruoasta pidättäytyminen voisi olla yhteydessä persoonallisen Jumalan kanssa lähentymiseen. Ajatus paastoamisesta näyttäytyy meille helposti jonkinlaisena vaivalloisena suorittamisena.

Menneiltä opiskeluajoiltani muistan, kun analogiset TV-lähetykset lopetettiin. Päätin tuolloin, etten hanki itselleni digiviritintä. On vaikea kuvailla kuinka elämä tuntuikin rauhoittuvan yhden median sulkeuduttua arjesta. Myönnettävä on, että muut mediat ovat sittemmin hiljalleen vallanneet huomiollaan kaiken vapautuneen tilan – ehkä enemmänkin. Toimiva telkkarikin olkkarista taas löytyy. Nykyään kuitenkin paras hetki sen edessä on valehtelematta lauantai-illan juuri sopivan mittainen Avara luonto. Molemmat kokemukset todistavat itselleni, mistä hetken syvyys löytyy.

Eiköhän paaston idea kirkastu meille uudelleen, kun etsimme nimenomaan mahdollisuutta vähentää tekemistä ja virikkeitä. Jos paastoaminen alkaa tuntua suorittamiselta, se on saattanut kääntyä vastakohdakseen. Ehkä ruoka ei välttämättä ole paras alue aloittaa sitä.

Taivas ei ole jossain kaukana. Kiitos Jeesuksen, taivasten valtakunta on tässä ja nyt. Pysähtyminen on siksi myös hengellinen mahdollisuus. Tätä kautta paastoon voi löytyä iloisen kilvoittelun ulottuvuus.

Seppo Viljasjärvi

© 2019 Keuruun Seurakunta