Papin paja

Nykäsestä mallia?

Kirjoitettu 17.2.2019 klo 21:33

Saarna 3. su ennen paastonaikaa Keuruun ja Haapamäen kirkoissa

1. Kor. 9: 24-27

”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.”

Mikä haluaisit olla isona? 

Kysäisin näin eräässä kastetilaisuudessa lapsilta. Oma 7-vuotias kummipoikani vastasi välittömästi ”jääkiekkomaalivahti”.

Kun vietin vaimoni ja muiden läheisteni kanssa häitämme viime elokuussa, sama kummipoikani huusi minulle pikkuveljensä kanssa Isohiekan rannalla auringon laskiessa ”Seppo, tule potkimaan”. Harmittaa vietävästi, etten ehtinyt valokuvien ottamiselta mennä jalkapalloa pelaamaan. 

Olisi riittänyt muistelemista myöhemmin niin itselläni kuin varmaan muullakin hääväellä nähtyään sulhasen tyhjentävän juhlakenkiään Isosta hiekasta.

Urheilussa on sitä jotain, mistä moni löytää ensimmäistä kertaa ja monta monituista kertaa sen jälkeenkin – sitä jotain. Jotain mikä sytyttää. Sytyttää yksityisesti vaikkapa lapsen haaveilemaan. Ja sytyttää yhteisesti.

Keuruun Iglussakin kokoontuu porukka, jossa on yhteisön piirteitä, faniporukka.

Laajempi esimerkki kaikesta tästä nähtiin, kun mäkikotkamme Matti Nykänen menehtyi n. 2 viikkoa sitten. Kansaa yhdistävässä suruprosessissa kerrattiin Nykäsen tarjoilemia huikean jännittäviä hetkiä ja saavutuksia hyppytornissa, ilmassa, sumussa ja alastulorinteessä.

Muistettiin minkä kioskin ovella oltiin henkilökohtaisesti törmätty kaveriin ja miltä mies vaikutti.

Palasipa itselläkin mieleen hetki, kun muutama vuosi sitten juhannuksena Keuruun ABC:lla yhtäkkiä vieressäni seisoi kyseinen kaveri, tavallisen oloinen mies.

On sanottava, että yhdessä hetkessä kaikki urheilun ulkopuolella tapahtunut asettui taka-alalle. Muistot kutkuttavasta jännityksestä, jonka oman maan, oman kylän pojan huikeat suoritukset olivat tarjonneet, ne antoivat syvimmän kantopinnan sille, miten menetystä käytiin läpi Suomen kansan piirissä.

Tälle sukupolvelle ne ovat jotain unohtumatonta, tekee mieli kysyä, jopa katoamatontako? Paljon puitiin myös Nykäsen tapaa omistautua  äärimmäisen sitoutuneesti kovaan harjoitteluun.

Urheilussa on jotain kuin taiteen kaltaista: voima koskettaa ihmisen syvimpiä tuntoja.

Mietitäänpäs vielä kaikkea tätä: Treenaamista, kilvoittelua, omistautumista, keskittymistä, voittamista, saavuttamista, analysoimista, ihmisten koskettamista, sydänten syttymistä katsomossa ja kotisohvalla, juhlimista.

Mietitäänpäs sitten tätä meidän nykypäivän luterilaisuutta: olet pelastettu uskon kautta, yksin armosta, piste.

Ehkäpä tuo on vähän karikatyyrisenkin kärjistetty näkemys, mutta missä määrin meidän sanomamme on oikeasti sytyttämässä meitä jonkinlaiseen aktiiviseen toimintaan? Sillä tavoin, että me osaamme kytkeä tuon toiminnan merkityksen meidän todellisen päämääräämme? Nähdä tuo yhteys ja toimia samalla tavoin täydestä sydämestä kuin urheilija? Niin että on tunnetta mukana kuin urheilussa.

”Älä vain mitenkään sotke tekoja uskon alueelle, niillä ei ole mitään tekemistä meidän pelastuksemme kanssa!” Tämän suuntaisesti olen joskus itse päätynyt varoittelemaan. Ja edelleen olen osittain tuota mieltä.

Mutta Paavali oli kristillisyydessään oikeasti huomattavasti lähempänä Nykästä kuin mitä tällainen keskiverto luterilainen osaisi äkkiä ajatella.

”Juoskaa niin, että voitatte katoamattoman seppeleen!

Enhän minäkään juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan.”

Näin Paavali kirjoitti Korintin seurakunnalle, jossa ajatus henkilökohtaisesta vapaudesta ja ”minun oikeuksistani” oli muodostunut jollain tapaa samankaltaiseksi kuin tämän päivän länsimaissa tai luterilaisuudessa.

Elämä oli muutakin kuin taivaspaikan odottamista muodottomassa vapaudessa. Ikuinen elämä oli ikuista elämää jo tässä ja nyt, tässä ruumiissa jota elämme. Ja se oli jotain enemmän, kuin vain ”minun vapauteni, minun oikeuteni”.

Se oli jotain, jonka suhteen oikeasti saattoi ponnistella ja jonka suhteen kannatti ponnistella kuin ammattiurheilija. Sen vuoksi kannatti luopua joistakin vapauksista, niin kuin ammattiurheilija tekee.

Ikuinen elämä tässä ja nyt oli Paavalille kuin peli – laji. Se ei ollut vain jokin juttu jossain mystisessä taivaassa joskus tulevaisuudessa kuoleman jälkeen. Se oli ruumiillista kilvoittelevaa elämää tässä ja nyt.

Se ei ollut syvimmiltään vain jotain moraalista. Se oli enemmän, se oli ikuista. 

Se oli elämää jo nyt siten kuin elämä lopulta tulisi olemaan. Elämää, joka kestää. Elämää, jossa tätä maailmaa ei hävitetä ja mennä jonnekin kauas taivaaseen, vaan jossa tämä maailma ja Jumalan todellisuus täydellisesti kerran yhdistyvät Jeesuksessa Kristuksessa.

Koska tämä maailma jossa nyt olemme ja Jumalan todellisuus kerran yhdistyvät, sen vuoksi kaikella mitä teemme jo tänään, sillä on todella merkitys juuri meille myös lopulta taivaassa. 

Kuten tämän päivän evankeliumista (Matt. 20:1-16) opimme, Jumala ei solmi työsopimuksia. Hän solmii liiton. Siinä hän antaa kaikkensa ja vaatii meiltä kaiken, oman itsemme. 

Jumalan liittoon pääsemisen ehtona on ansaitsematon armo. Siihen riittää usko, sen hyväksyminen, että tarvitsen armoa. Mutta usko ei ole sen jälkeen tyhjää vapautta olla mitä itse haluaa. Usko ja armo merkitsevät iloista kilpailua, ei Jumalan tuomiota vastaan vaan omaa itseä vastaan, niin kuin urheilijalla.

Meillä on armorikas luterilainen usko eikä sitä tule muuttaa. Mutta meidän on löydettävä tuo, mistä Paavali puhuu. Meidän on löydettävä kristillisyys, jossa tapahtuu aitoa kilvoittelua. 

Sellaista, että haluamme elää jo nyt todeksi sen, mitä kerran tulemme olemaan tässä maailmassa, jossa joulu ja pääsiäinen ovat täydellisesti totta. Se voi merkitä myös sitä, että otamme todesta armolahjat, joista Paavali meille Raamatussa puhuu.

Joku varmaan odottaa tähän loppuun jotain sutkautusta Nykäseltä. Olen ihan fifty-sixty, etten lainaisia miestä, mutta taidan kuitenkin lainata Paavalia.

1. Kor 15: 58 ”Olkaa siis vahvoja ja järkähtämättömiä, rakkaat veljeni, ja tehkää aina innokkaasti Herran työtä. Tietäkää, ettei Herra anna teidän työnne mennä hukkaan.”

 

Seppo Viljasjärvi


Kategoriat: jumalanpalvelus, Yleinen

Avainsanat: , ,


Selaa artikkeleja:

© 2019 Keuruun Seurakunta