Papin paja

Joulutarina

Kirjoitettu 19.12.2017 klo 14:12

Puhdetöitä

Pöydässä

 

Kahvin tuoksu täytti tuvan. Liinan alta pilkotti tuttu näky. Nuo karjalanpiirakat maistuivat joka kerta yhtä hyviltä. Uuni hohkasi lämpöä rätisten. -Aina niin hyvä olla täällä, ajatteli poika.

Vaarin juttujen tietty yksinkertaisuus oli huomaamatta alkanut kiehtoa. Ne laittoivat ajatuksen liikkeelle toisella tapaa. Luova mieli heräsi ja samalla lepäsi niissä, piirsi kuvitusta kuin keinuen aallolla. Todellista vastapainoa jollekin, mille ei ollut nimeä tuossa maailmassa. Vähemmän saattoi olla enemmän.

Ikkunalaudan lyhdyssä paloi jälleen kynttilä. Keinutuoli narahti. Mummo kaatoi kahvit.

-Se on nähnyt paljon, huokasi vaari.

-Asemasodan korsut. Isän kädet. Niitä minä en muista, mutta äidin ikävän ja oman kaipuun kyllä. Isän kädet tuntuvat valossa.

Lempeä kyynel hohkasi juuri ja juuri katseessa.

-Ja onpa se nähnyt evakkomatkan yöt. Naapurin lapsen syntymänkin sitä ennen, hymähti vaari. –Ja karjasuojan joulun. On se ollut monelle avuksi.

Ei arvannut keskeyttää herkkiä mietteitä, vaikka taas teki mieli kysyä. Utelias mieli ja mummon kattamat kahvit olivat lyömätön resepti.

-On se vieläkin tallessa, jatkoi vaari ja kurkotti avaamaan lyhdyn ovea. Aluslevyn alta löytyi vanhaa kirjepaperia. Iän kovertamat kädet aukoivat taitteita.

Kyyneleen tippuessa mummo otti paperin ja lausui vanhat sanat.

”Te olette minun valoni.”

-Sitä ei vaan kukaan tiedä, että mistä isä sai ikkunalasia rintamalle. Isän viekkautta lie. Tämä muisto lämmittää.

-Puhdetöitä? saattoi poika nyt kysyä.

-Niin, vastasi vaari. -Sen valossa äiti halusi ristiä kätensä. Ilman vihaa.

Nyt ymmärsin, miksi vaarikin oli aina ollut kiinnostunut enemmän tulevaisuudesta. Minä vain tykkäsin kysellä menneistä ajoista, ajatteli poika.

 

 

Koulussa

 

-Mistä me saamme viitan? kysyi opettaja. –Entä kuka esittäisi isää?

-Häh, ai Jumalaa vai? ihmetteli joku.

-Siis Joosefia, korjasi opettaja hiki otsallaan. –Enkelikuoroon tarvitaan monta laulajaa!

Pojan lauluääni tuntui hautautuneen vaarin mukana. Joosefhan ei puhunut mitään.

-Minä voin olla Joosef, sai hän sanottua.

-Hyvä, huudahti opettaja. –Etsi itsellesi sopivat vaatteet.

Marian viereltä löytyi paikka.

 

-Täällä on liian valoisaa. Täytyy saada pimeämpi tunnelma, oivalsi joku.

Muut olivat samaa mieltä. Loisteputket saivat sammua.

-Jotain tuosta puuttuu, näki joku.

–Lempeämpää leimua! huudahti opettaja. –Mistä saadaan talliin lyhty?

 

 

Juhla

 

Lavan takana oli kuhinaa. Ei tuntunut kovin jouluisalta, onneksi oli harjoiteltu, poika ajatteli itsekseen. Hän sytytti kynttilän ja sulki vaarin lyhdyn oviluukun. Valot sammutettiin näyttämöllä. Silmät alkoivat tottua hämärään. Enkeleiden roolivaatteet kimaltelivat lyhdyn valossa.

Kaikki olivat hiljenneet kuuntelemaan, kun vanhemmat ja muu yleisö lauloivat salissa esiripun takana arkihuolien heittämisestä. Jännitys tiivistyi.

Esirippu avattiin. Keisari Augustukselta kävi käsky. Eikun menoksi. Jännittihän tuo varmasti pari tuhatta vuotta sittenkin. Kaippa se sai näkyä.

 

Ainostaan Joosef ja Maria saattoivat nähdä, kuinka lapsen kasvot hehkuivat somasti kapaloissa. Myötätunto vauvaa kohtaan toi pojalle jännää lohdutusta. Suru ei ollut poissa, mutta sen nuotin vieressä soi outoa kauneutta. Vaari ei tulisi takaisin mutta lapsen kasvot hehkuivat ihmeellistä rauhaa maan päälle. Kyynel vierähti pojan poskelle. -Niin kai se kävi Joosefillekin, hän tuumi itsekseen.

Vaarin lyhdyllä oli taas yksi tarina enemmän kerrottavana. Se oli näyttänyt ja nähnyt taas jotain enemmän.

 

 

Kotiin

 

Kotimatka taittui kuva verkkokalvolla. Mielessä se vain syveni syvenemistään. Joosefin viitta tuntui eläviltä kehyksiltä kaiken ympärillä. Ympärillä oli pimeää mutta sisimmässä valoisaa. Teki mieli sytyttää lyhtyyn valo.

Silloin se välähti.

 

Liimaa ja puuta. Veitsi. Pikku taltta. Maalia. Hiuksen ohut sivellin. Neulaa ja lankaa. Patterivalot. Kangasta. Vaarin veistämät puu-ukot.

Kahvia. Mummon piirakoita.

Hihat ylös.

Näkymä muotoutui osanen kerrallaan.

Surun kanssa tehdyt suunnitelmat olivat menneet joka kerta uusiksi. Mutta tätä työtä tehdessä se löysi sanattomia ilmaisuja.

Rikkinäisestä kranssista sai vauva pehmusteet alleen. Aika oli muuttunut suhteelliseksi käsitteeksi.

 

 

Valossa

 

Lyhty valaisi jälleen. Illan hämärässä olohuoneessa pienet valot hehkuivat sen sisällä kauniisti. Yksityiskohtia kätkevä näky sai mummon kumartamaan puoleensa. Valossa joutui vangituksi Marian, Joosefin ja paimenten lailla. Jeesus-vauvan kasvot olivat hennossa suloisuudessaan itseä vahvemmat. Kullan keltaiset pahnat toivat lempeitä muistoja lapsuudesta. Puista rakennettu seimi kannatteli suurinta aarretta.

Lyhdyssä oli pieni universumi, joka teki katsojan sydämestä aina vain avaramman – kuin timpuri rakentaisi kotia.

 

Mummo lauloi suurimmasta rakkaudesta, autuudesta ja taivaan tavaroista ja muisteli hämärässä vaaria. Hänen rakentamassaan talossa, lyhdyn valossa.

 


Kategoriat: Yleinen

Avainsanat:


Selaa artikkeleja:

© 2018 Keuruun Seurakunta