Majakka

11.10.2019

Onko elämää syntymän jälkeen?

Raskaana olevan naisen kohdussa kasvoi kaksoset. Kaksoset pohdiskelivat onko syntymän jälkeen elämää.

-Minä uskon, että syntymän jälkeen on elämää. Kaikki ei voi olla tässä, sanoi ensimmäinen kaksosista.

-Minä en usko. Kukaan ei ole koskaan palannut kertomaan syntymän jälkeisestä elämästä, sanoi toinen.

-Minä olen jo miettinyt millaista syntymän jälkeen voisi olla. Haluaisin, että syntymän jälkeinen elämä olisi täydellistä. Voisimme tehdä jatkuvasti kaikkea kivaa. Parasta mitä tiedän, on kun meidän maailmamme välillä liikkuu ja hytkyy. Se saa minut hyvälle tuulelle. Toivon, että syntymän jälkeisessä elämässä hytkytään koko ajan.

-Joo ja myös sitä ihanaa laulua kuuluu jatkuvasti, mitä me aina välillä kuulemme, innostui toinen.

Niin kaksoset jäivät odottamaan mitä syntymä heille lopulta paljastaisi.

Kaksosten kuvitelma parhaasta mahdollisesta maailmasta kuulostaa meidän korviimme hassulta ja vaatimattomalta. Noissa kuvitelmissa oli kuitenkin kaikki, mitä kaksoset pystyivät ajattelemaan tulevasta maailmasta. Syntymän jälkeen heille lopulta paljastui kaikki se maailman kauneus, minkä voimme nähdä, kaikki ne maut, joita voimme maistaa, kaikki ne ihmiset, joiden kanssa saamme jakaa aikamme.

Raamattu kertoo melko vähän kuoleman jälkeisestä elämästä taivaassa. Olet ehkä joskus miettinyt millaista taivaassa voisi olla. Luulen, että Jumala katsoo meitä samalla tavalla kuin me katsomme noita kaksosia, kun me joskus epäilemme Jumalan olemassaoloa ja luomme mielikuvia taivaasta. Uskon, että taivas on jotain niin hienoa, että emme voi sitä täällä maan päällä edes käsittää. Onneksi meidän ei tarvitsekaan, vaan saamme luottaa siihen, että Jumalalla, joka rakastaa meitä yli kaiken, on varattuna meille parasta mahdollista.

”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1.Kor.13:12)

Tero Heikkilä

Nuorisotyönohjaaja

7.10.2019

Odota rauhassa!

Elämän suurten muutosten, myllerrysten keskellä on raskasta olla.  Mielen täyttävät monet kysymykset, huolet ja ajatukset. Voi tuntua pakahduttavalta odottaa jotain kaipaamaansa uutista tai tietoa.  Epätietoisuus edessä olevasta tuntuu raskaalta.  Toivo alkaa hiipua ja toivottomuus valtaa mieltä. Mistä silloin saat voimaa, rohkeutta, uskoa ja luottamusta tulevaan?

Monille luonto on tärkeä latautumisen, voimien keräämisen paikka. Luonnon rauha ja levollisuus tarttuvat meihin. Mieli hiljenee ja lepää.  Syksyn kauniit värit luonnossa puhuttelevat meitä.

Liikunta, lukeminen, musiikki, kynttilän valo, käsillä tekeminen, kirjoittaminen, ystävien tapaaminen ja keskustelu heidän kanssaan auttavat myös monia selviytymään elämän muutoksista. Mikä onkaan sinun tapasi saada mieli rauhoittumaan ja levätä, etsiä toivoa toivottomuuteen?

Itse elän suurten muutosten keskellä ja välillä jaksaminen tuntuu haastavalta. Asioiden ratkeamisen odottelu tuntuu hankalalta. Mieli haluaisi jo tietää, miten tästä eteenpäin mennään. Odottaminen on välillä raastavaa. Tällaisten tunteiden ja tilanteen keskellä tapasin erään ystäväni. Kerroin hänelle mitä minulle kuuluu. Hän kuunteli ja oli myötätuntoisena siinä hetkessä läsnä. Hän jakoi kanssani erään Raamatun kohdan, joka hänelle tuli mieleen. Tuo kohta on Ruutin kirjasta.  Siinä vanha, viisas, Jumalaan luottava nainen, Noomi, lohduttaa nuorta miniäänsä. Miniä Ruut on tilanteessa, jossa hän ei ole varma tulevaisuudestaan. Elämän epävarmuus huolettaa Ruutia. Noomi sanoo: ”Odota rauhassa, tyttäreni, kunnes saat tietää, miten asia ratkeaa.” Kuullessani nuo sanat, tunsin syvää rauhaa. Sellaista rauhaa, joka ylittää ymmärrykseni. Se oli pyhä hetki.  Noihin sanoihin palaan yhä uudelleen.  Vaikka moni asia elämässäni on tällä hetkellä kesken, niin saan odottaa rauhassa asioiden selkiintymistä, luottaa siihen, että Jumala on uskollinen ja pitää minusta huolta. Näin hän tekee sinullekin!

Kaisa Pihlajamäki

23.9.2019

Kiitollisuus kaunistaa

Mikä tekee ihmisestä kauniin? Sileä iho, tuuheat hiukset ja kiinteä vartalo ovat varmasti kauniin ihmisen ominaisuuksia, joita moni meistä tavoittelee. Mutta onko peli pelattu, kun iho rypistyy, hiukset harvenevat ja harmaantuvat, ja keho painuu kumaraan? Ei suinkaan.

Kuinka kaunis onkaan kiitollinen vanhus! Hän osaa nauttia elämän pienistäkin ilon aiheista. Hänen silmänsä säteilevät lempeää hymyä, vaikka aihetta murheeseenkin taatusti löytyisi. Hänen seurassaan virkistyy ja viisastuu. Hänen kauneutensa korostuu vaivojaan ja puutteitaan vaikeroivien ainainkeriankeisten rinnalla.

Tällainen kauneus ei ilmesty ihmiseen automaattisesti tietyn vuosimäärän täytyttyä. Kiitollisuus on hyve, jota tulee harjoittaa ja harjoitella päivittäin. Voimme ihan itse valita, kiinnitämmekö huomiomme siihen, mitä meillä on vai siihen, mitä meiltä puuttuu. Tunnettu totuushan on, että asiat, joihin ihminen keskittyy, kasvavat hänen elämässään.

Kristittyinä tiedämme, että kaikki hyvä elämässämme on Jumalan lahjaa. Valitettavan usein unohdamme kiittää Häntä, koska mallillaan olevista asioista tulee niin helposti itsestäänselvyyksiä. Raamatun lukuisista kiitokseen kehottavista kohdista päätellen Jumala haluaa kuulla kiitoksemme. Uskon Jumalan kehottavan meitä kiitokseen myös, ja ehkä juuri, siksi, että se tekee meille niin hyvää. Kiitollisuus tekee meistä kauniita.

Apostoli Paavali antaa kirjeessään efesolaisille konkreettisen ohjeen osoittaa kiitollisuutta Jumalalle: ”Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” Tänä yksilökeskeisenä aikana kiinnitän huomiota sanaan yhdessä. Yhdessä musisoiminen on ihan raamatullinen kauneusvinkki. Tule siis rohkeasti toteuttamaan tätä kehotusta seurakunnan kuoroihin ja jumalanpalveluksiin!

Kiitollisuuden kaunistamaa syksyä!

Heikki Koljonen

23.8.2019

Taakkoja kannettavaksi

Pihlajat ovat nyt valtavan kauniita. Marjoista punaisenaan ne oikein hehkuvat ja oksat ovat niin marjaisat, että ne painuvat ihan luokalle.
Alkukesällä ylväänä kukkasia kantaneina ne taipuvat nyt maata kohti taakkansa alla. Kuin ihminen ikään omien taakkojensa kanssa. Me
olemme kuin nuo puut. Jokaisella on omat murheet, vaikeudet, hankaluudet. Salaisuuksiakin joskus kannamme ja nekin saavat meidät
kumaraan, hartiat lysyyn ja katseen viistämään kohti maata. Taakkani kannan silti kun ne nyt annettu kerran on. Kannetaan sitten.
Yhtenä päivänä tulee lintuparvi. Niitä on kymmeniä ja kuhina oksistoissa valtava. Pian ovat marjat poissa ja puun tyhjennyttyä ovat linnutkin
poissa. Pihlaja on taakoistaan vapaa ja lehvät kääntyvät kohti korkeutta. Kun me pääsemme vaivoistamme vapauteen tuntuu se samalta.
Taivaan lintuparvi vie riesamme pois. Asiamme ratkeaa, riitajuttu selviää, ongelma saa ratkaisun, sairaus saa hoidon ja kipu jää leikkauspöydälle.
Ahdistunut mieli purkaa surunsa pois ja anteeksisaaminen pudottaa pahan mielen taakat päiväjärjestyksestä ulos. Saa olla taas vapaa ainakin
hetken verran.
Taakat kuuluvat elämäämme, isot ja pienet. Ehkä kannamme sellaistakin mitä ei tarvitse mukana raahata. Emme vain osaa aina päästää irti eikä
aina pysty unohtamaan. Siksi taakkoja elämään kertyy ja päät painuvat. Hautavärssyssä sanotaan, ettei lähtijää enää huolet vaivaa eivät taakat
paina. Niin se onkin, silloin ne viimeistään pois jätetään. Olisi niitä kyllä hyvä jo nyt jättää, jos se meistä riippuu. Opetella taakoista luopumiseen tässä elämässä
eikä sitten joskus.
Kuulin jonkun sanovan, että suru on kaunis kantaa. No jaa, enpä tiedä. Mutta surunsa, murheensa kauniisti kantavia näen joka päivä. Itse taakka
ei ole mieluinen kenellekään. Olisiko sellainen kantamus sitten kuin Pihlajapuu marjoineen. Toisen silmissä kaunis mutta kantajalle painava.
”Herra, tuskani on suuri, vaikea on ahdinko. Mutta ahdingossa juuri olet toivon kallio. Olet aamun luvannut tänne saakka suojellut. Yössä
laulan auttajalle, elämäni Jumalalle.” v. 348
Merja Kaunismäki

6.6.2019

Yhdessä olemme vahvempia

Isä oli vakavasti sairas ja kutsui riitaisat poikansa vuoteensa ääreen. Hän pyysi nuorinta katkaisemaan antamansa lyijykynän, helppo tehtävä. Seuraava veljeksistä sai kolme kynää nipussa katkaistavaksi, ei ihan niin helppo, mutta katkesihan ne. Kolmas veli sai tusinan kyniä, eipä katkennutkaan vaikka kuinka väänsi.

Jääkiekon mm-kulta on yhdistänyt positiivisuudellaan suomalaisia, niinkuin teki mestiskulta viime vuonna ja hopea tänä vuonna Keuruulle. Yhteinen tavoite ja yhdessä tekeminen antaa voimia moninkertaisesti.

Jere Sallinen sanoi ja presidentti siteerasi: kun näkee että muut tekevät kaikkensa, että minäkin voisin onnistua, niin se asenne tarttuu…

Tai Marko Anttila antoi voittopokaalin eli pojan ensimmäiseksi konkari ensikertalainen Kristian Kuuselalle, armottomalle raatajalle, jonka panos ei näy tilastoissa, mutta toteuttaa Sallisen teesin.

Ja kaikesta tästä kasvoi vahvuus joka kesti ja tuotti hyvän hedelmän.

Vielä yksi ajatus, jota esimieheni Ossi lanseerasi tuon tuosta: kunpa itse tulisin niin pieneksi, että joku voisi kokea itsensä ja tekemisensä tärkeäksi lähelläni.

Näissä teeseissä ja itsetutkistelussa on kyllä tarpeeksi eväitä meille kristittyinä, mitä voimme saada aikaan yhteisöllisesti ja yhdessä tehden. Jeesus sanoi: niinkuin Minä ja Isä olemme yhtä, hekin olisivat yhtä, että kun maailma heitä katsoo he uskoisivat (Joh 17:20)

Hyvää Kesää kaikille toivoo evp (elää vaimonsa palkalla) Kolhosta eli Peräisen Jouni

29.5.2019

Hapuilijasta sillan tolpaksi

Kulunut reilu vuosi on ollut itselleni uuden kristillisen ymmärryksen syvällistä jäsentymistä. Matka on edelleen kesken, mutta paluuta vanhaan ei tunnu olevan.
   ”Raamatussa taivas ei ole tulevaisuuden määränpää vaan arkisen elämämme kätkössä oleva ulottuvuus – Jumalan ulottuvuus. Jumala teki taivaan ja maan ja lopulta hän tulee korjaamaan ne ja yhdistämään ne keskenään ikuisesti.” Näin opettaa Durhamin ex-piispa N. T. Wright. Hän huomauttaa, että vallitseva käsitys maan ja taivaan totaalisesta erosta periytyy selvemmin pakanallisesta uskonnollisuudesta.
Entäpä jos taivas ei siis olekaan jossain tuolla kaukana? Entäpä jos taivas ja maa ovatkin päällekkäiset todellisuudet ja leikkaavat toisensa? Mitäpä jos tätä maailmaa ei kerran hävitetäkään, vaan se yhdistetään Kristuksessa Jumalaan niin, että kätkössä oleva tulee täydellisesti ilmi? Siinä tapauksessa keskeinen kysymyksemme onkin miten saada yhteys siihen, joka on kätkettynä juuri tässä ja nyt. Yhteyden auettua meistä tuleekin silta kahden päällekkäisen todellisuuden välillä.
”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä
ja totuudessa.” (Joh. 4:23) Me emme siis rukoile jotain kaukaista Jumalaa vaan rukoillessamme Jeesuksen nimessä meidän ympärillemme avautuu erityisellä tavalla ylösnousemuksen huone.
Jeesus sanoo: ”parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’” (Luuk. 10:9) Voisiko tuleva helluntain aika merkitä myös meidän kirkossamme jotain sellaista?

Seppo Viljasjärvi

13.5.2019

Kutsu kotiin

Aikoinaan eräs haastattelija kysyi Pirkka-Pekka Peteliukselta: ”Rukoiletko joskus?” Petelius, joka tunnetaan ehkä parhaiten koomikkona, vastasi: ”Kyllä!” Sitten hän perusteli vastaustaan: ”Eihän meistä jää edes tuulen huuhtelemaa takapuolta.” Kaikessa keveydessään koomikon suusta tullut vastaus on syvästi totta.

Meidän henkilökohtainen maailmanloppumme ei johdu ilmastonmuutoksesta, vaan siitä, että menetämme luottamuksen elämän tarkoitukseen ja Jumalaan. Sama tarkoituksen puute ajaa ihmiset kuluttamaan luonnonvaroja, ihmissuhteita, päihteitä ja niin edelleen tavoilla, jotka ovat vahingollisia. Me kuolemme ennemmin tai myöhemmin, mutta jos meillä on sisimmässämme syvä luottamus tarkoitukseen, joka ei pääty edes kuolemaan, emme ole toivottomia. Ensimmäisen kristillisen pääsiäisen sanoma, Jeesuksen ylösnousemus, avaa meille näköalan ikuiseen elämään, jonka vuoksi kannattaa elää rehellisesti ja oikein, vaikka emme saisi siitä mitään aineellista tai maallista hyötyä.

Raamattu kuvaa menneiden sukupolvien uskoa näin: ”Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata” (Hepr. 12:13-16). Ensi sunnuntain aihe kirkossa onkin Jumalan kansan koti-ikävä.

Me tarvitsemme edelleen omantunnon ihmisiä, jotka eivät tavoittele vain maallista hyvää, vaan joiden näköala ulottuu kauemmas. Vapaus on Jumalan meille antama lahja. Sitä meiltä ei voi viedä mikään, jos vain emme luovu siitä itse sisäisesti. Me olemme saaneet lahjaksi vapauden tarkoituksettomuudesta, vapauden syyllisyydestä ja vapauden kuolemasta.

Jukka Jämsén Hiippakuntasihteeri
lähetys- ja kansainvälinen työ Lapuan hiippakunta

2.5.2019

Ei aitoja, ei rajoja

 Ei aitoja, ei rajoja. Sellainen oli Jeesuksen ajan lammaspaimenen työpaikka. Paimenta tarvittiin pitämään lauma poissa viljelmiltä ja pedot loitolla lampaista. Tämän ajan ihminen on jokseenkin samassa tilassa kuin entisajan lampaat ilman paimenta: kaikki asiat näyttäytyvät samanarvoisina, kaikki palstat; elämän viljely ja varjelu kuten myös vihapuhe ja väkivalta ovat helposti valittavissa ja niitä esitetään henkilökohtaisina valintoina ja oikeuksina.
Jokaisen virikkeen ja mahdollisuuden perään säntäävät lauman jäsenet saavat porukan hajaantumaan. Mitä hyvä paimen haluaa laumansa tekevän? Paimenen pyrkimyksiä on kaksi. Hän pyrkii viemään laumansa parhaan ravinnon äärelle. Toinen tavoite on pitää lauma turvassa. Laumaa puolustaakseen hyvä paimen laittaa henkensäkin alttiiksi.
Vapahtaja vertaa itseään paimeneen. Hän kutsuu parhaan ravinnon ääreen. Hän tahtoo laumansa olevan turvassa jopa kuolemalta. Kaitse Jeesus, paimen hyvä, laumassasi minua! Eksyvä ja erehtyvä olen ilman sinua. (VK.378)

Unto Mikkonen diakoni, eläkeläinen

4.4.2019

Räystäät on tippumaisillaan ….

Tuttu iskelmä vuosien takaa muistuu aina mieleeni näin lumien sulamisen aikaan. Muistoissa on myös riemukas hetki vuosia sitten, kun Haapamäen Veturipuistossa esitetyssä iloisessa laulunäytelmässä kyseinen kappale soi. Samassa putosi lavastuksena olevan talon räystäskourun toinen pää alas. Tarkoituksella toki se pudotettiin ja me yleisössä hekotimme tajutessamme ajatusyhteyden.

Räystäät tippuvat sulamisvesiä ja kattoja kastelevien kevätsateiden vesimassoja. Purot solisevat ja katse etsii pajunkissoja luonnosta. Pääsiäinen on tulossa, kevät on tullut ja talven kylmyys on taakse jäänyttä elämää. Kevätihmisenä itselleni tämä tästä vain paranee, sillä odotan ensimmäisiä vihreitä silmuja ja toukokuun hentoa viherrystä. Lupausta yltäkylläisestä luonnon kauneudesta sekä auringon valosta.

Kirkkovuoden aika on nyt mietteliästä Vapahtajan kärsimystien seuraamista. Meidän pelastuksemme vuoksi se kaikki tapahtui, meidän tulevaisuutemme turvaksi suunniteltiin pyhä elämän matka joulusta pääsiäiseen. Sunnuntaiden tekstit kertovat Jeesuksen opetuksista matkallaan kohti Jerusalemia ja nyt kerrataan tärkeitä kohtaamisia ennen jäähyväisiä. Valtava kärsimys mietityttää meitä, mutta se kuuluu Jumalan suunnitelmaan. Lupaus suuresta on taustalla olemassa koko ajan. Pääsiäisen evankeliumi julistaa: Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen.

Tämä kaikki on vasta alkua jollekin paljon tärkeämmälle, niin kuin alkaneen kevään lupaus kesän elinvoimasta. Nyt on vielä hämärää, mutta routa sulaa jo, lumet katoavat ja ruskea kulottunut maa vihertää vielä. Niin on kerran myös ihmisen laita. Kuoleman jälkeen uskomme saavamme uuden elämän, jossa ihmissielu saa kukoistaa Jumalansa yhteydessä juuri niin kauniina ja puhtaana kuin se alun alkaenkin luotiin. Sitäkin on vielä kuitenkin odotettava kuten tämän kesän tulemista.

Merja Kaunismäki

21.3.2019

TERVE MARIA – ENKELIN TERVEHDYS

Olen kuullut sanonnan – ”Tuli niin kiire, ettei ehtinyt aavemariaa lausumaan”.  Suomalais-luterilainen versio taitaa kuulua –… ettei kerennyt kissaa sanomaan. Katolisten kiire ei tunnu olevan yhtä tulenpalava kuin meidän…Aave Mariaan kun tahtoo kulua tovi ja toinenkin.

Ave Maria, gratia plena, Dominus tecum: benedicta tu in mulieribus, et benedictus fructus ventris tui Iesus. Sancta Maria, Mater Dei, ora pro nobis peccatoribus, nunc et in hora mortis nostrae.  Amen.

Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi. Siunattu sinä naisten joukossa ja siunattu kohtusi hedelmä Jeesus. Pyhä Maria, Jumalanäiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuolemamme hetkenä.  Aamen.

Useinmiten  kai kuulemme tuon latinankielisen tekstin  laulettuna. Tunnetuin sävelmä lukemattomien  versioiden joukosta saattaa olla itävaltalaisen Franz Schubertin teos 1800-luvun alkupuolelta. Tuon tuostakin putkahtaa uusia tallenteita tuosta iki-ihanasta sävellyksestä.

Tulevan Marianpäivän asiaa ei kuitenkaan hoideta pelkillä nuoteilla, tarvitaan myös sanoja ja sanomaa. Kissankiirettä ei kuitenkaan kannata paastonaikana harrastaa. Paaston ideana on ottaa aikaa olennaiselle, siis hätistää turhaa törkyä ja höttöä etäämmälle. Nasaretin Maria voisi tarjota meille tässä asiassa tärkeää vertaistukea.

Yhdeksän kuukautta ennen esikoisensa syntymää nuori Maria sai tervehdyksen enkeliltä. Aluksi hän oli hämillään, mikä luonnollisinta. Olihan hän kokematon, neitsyt. Kuinka usein mekin olemme hämmentyneitä elämämme äkkikäännösten ja isojen uutisten edessä. Esimerkiksi vakavan sairauden edessä olemme aivan kokemattomia jopa ikäihmisinäkin.

Maria toteaa lopulta: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit”. Kunpa mekin voisimme luottaa Marian tavoin ja nöyrtyä ja suostua uusien ja tuntemattomien asioiden edessä. Asioilla on tapana järjestyä ja kaikesta voi selvitä. Jumala siinä meitä auttakoon.

Ossi Poikonen

© 2019 Keuruun Seurakunta