Majakka

7.5.2020

Otahan yhteyttä kotiin!

Matkapuhelinta voi käyttää vertauskuvana ihmisen ja Jumalan väleistä.

Ihminen ei ole sattuman tulosta, vaan Jumalan luoma, niin kuin matkapuhelin on jonkun tekemä. Jokaisella puhelimella voi soittaa hätäpuhelun, joka onnistuu myös ilman SIM-korttia, ilmaiseksi. Jumalallekin voi soittaa hätäpuhelun, vaikka ei olisikaan ollut häneen ennen yhteydessä. Jumalan ”hätänumero” on 5015, lupaus Psalmista 50:15, ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut.”

Jumala ottaa vastaan hätärukoukset, mutta niiden soittajille ja kaikille muillekin hän tarjoaa henkilökohtaista liittymää. ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen” (Joh. 1:12). Avain on siis usko Jeesukseen.  Kyseessä on Jeesuksen ennalta maksama liittymä: ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden tulla runsaana osaksemme” (Ef. 1:7, 8).

Ennen matkapuhelimia käytössä olivat lankaliittymät. Puhelimeen oli mentävä erikseen, joskus naapuriin saakka. Vanhan testamentin profeetat ja papit olivat ikään kuin lankaliittymiä, joiden luokse piti mennä, jos halusi saada yhteyden Jumalaan. Ensimmäisestä kristillisestä helluntaista alkaen kaikille on tarjolla liittymä, jolla voi olla yhteydessä Jumalaan aina ja kaikkialla. ”Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin” (Apt. 2). Pyhän Hengen läsnäolo on aivan kuin akku, jota ladataan Raamatulla, rukouksella ja kristittyjen yhteydellä. Tuo sama Pyhä Henki tulee sisimpäämme, kun turvaudumme Jeesukseen ja pyydämme häntä sydämemme Herraksi ja auttajaksi.

”Jos siis teissä asuu Jumalan Henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla” (Room. 8:11). Mitä ikinä elämä tuo eteemme, Jeesuksen seurassa olemme matkalla Kotiin.

Jukka Jämsén

Hiippakuntasihteeri, Jyväskylä

30.4.2020

Jumalan kansan koti-ikävä

Ensi sunnuntain aiheena kirkkovuoden kalenterin mukaan on Jumalan kansan koti-ikävä.

Kristityt ovat kautta aikain suunnanneet ajatukset kohti taivasta ja suuri joukko ihmisiä on saateltu jälleennäkemisen toivossa elämänrajan tuolle puolen. Usko iankaikkiseen elämään antaa aivan toisenlaisen näköalan tähän maanpäälliseen elämään. Vaikka ihmisen elämään tulisi mitä tahansa vaikeuksia ja ahdistusta, hän voi luottavaisin mielin suunnata ajatukset kohti tulevaisuutta. Psalmissa 66 sanotaan ”Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään.”

Kotiin palaaminen tai kotona oleminen on tänä keväänä puhuttanut ihmisiä ympäri maailmaa. Elämä poikkeusoloissa on koetellut meitä erityisesti siksi, ettemme ole päässeet tapaamaan meille läheisiä ihmisiä. Entäpä he, joilla ei ole läheisiä ihmisiä tai omaisia ollenkaan? Onneksi seurakunnat, järjestöt ja myös terveydenhuollon väki on ottanut asiakseen soittaa ikäihmisiä läpi ja kysyä heidän kuulumisiaan ja avuntarpeitaan.
Yksinäisyys on yhtä raastavaa kaikissa ikävaiheissa.

Kaipuu taivaan kotiin pitää sisällään varmasti kaipuun myös läheisten luo samalla kun haluamme päästä yhteyteen Jumalan kanssa. Uskontunnustuksessa lausumme uskomme pyhien yhteyteen ja se on myös voimavara kaikissa ahdistuksissa. Yhteys niin edesmenneisiin omaisiin kuin kaikkiin ihmisiin syntyy yhteisten rukousaiheiden kautta. Juuri näinä päivinä ihmiset kantavat toisiaan ja koko tämän maailman tilannetta rukousten avulla Jumalan eteen. Jumalan sanasta, Raamatusta saamme voimia ja rohkaisua uskon tielle.

“Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” 2 Kor 4:16-18

Tuula Lahti

16.4.2020

Tässä ja nyt 

Televisiosarjojen mainoksissa kerrotaan: milloin se esitetään, koska tuon sarjan jaksot ovat katsottavissa ennakkoon. Katsojan ei tarvitse odottaa, hän saa olla viisas: minäpä tiedän mitä tapahtuu. Tietäminen on tärkeää, se luo turvallisuutta ja nostaa itsetuntoaSome on täynnä nokkeluutta mittaavia testejä tai arvailuja valitsemasi kuvan perusteella, millainen olet. Itsetuntoa hivelee kauniit analyysit, joista voin itseni tunnistaa. Kaikkea en voi tietää ennakkoon, parhaat asiat tapahtuvat odottamatta – tosin myös pahimmat surut – tulevat kuin puskan takaa ja ajavat minut seinää vasten. Minun on pysähdyttävä, pystyn jatkamaan kun olen kyennyt hoitamaan asiaa eteenpäin fyysisesti ja henkisesti. Toivottavasti saan apua ja toivottavasti osaan ottaa apua vastaan.  

Ensi sunnuntain aihe on Ylösnousseen todistajat.  Joh. 21:1-14, Jeesus ilmestyy jo kolmannen kerran opetuslapsilleen ja he tajuavat nopeasti kuka rannalla seisoi. ”Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: ”Se on Herra!” Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen.” Tuttua, turvallista, arjen täyttämään elämään toi Jeesuksen näkeminen.  

Tänään elämme erilaista arkea, ehkä se on jo muotoutunut tutuksi. Uutisia seuraamme. Keittiön pöydän ääressä tehdään seuraavan päivän etätoimintojen suunnitelmia ja menneen pohdintoja. Mahtuuko päivääni hetki huomata kuten opetuslapset:” se on Herra”? Voinko pysähtyä hetkeksi, etsiä elämääni ja lasteni elämään turvallista hahmoa, joka sanoo: ”minä olen sinun kanssasi nyt!” Jumalan edessä minun ei tarvitse olla viisas. Jumalan edessä olen oma itseni ja vielä enemmän. Hänen arvostuksensa on aitoa ja siksi vaikeasti hyväksyttävää – kuitenkin hän sanoo meille kaikille:” olet minulle rakas, olet ainutkertainen ja riittävän taitava kaikkeen mihin ryhdyt. Monen muun uuden asian rinnalle, voisiko tavaksi tulla yksin tai lapsen vuoteen vierellä lausuttu iltarukous:” Tule Jeesus lapses luo, armos siunaukses suo. Tue pientä horjuvaa, johda tietä oikeaa Aamen”. Suostunko olemaan tuo pieni ja tärkeä? 

Kirsti Mäkinen 

15.4.2020

Hiljaisen viikon Majakkakirjoitus

Kiirastorstai – opetuslasten tärkein oppitunti

Hiljainen viikko on edennyt kiirastorstaihin, sattuneesta syystä vähän toisenlaisissa tunnelmissa mitä olisimme osanneet ennakkoon kuvitella. Samankaltainen tilanne oli aikanaan opetuslapsilla tänä kyseisenä iltana. He söivät yhdessä mestarinsa kanssa pääsiäisateriaa, mutta tunnelman sävy oli hyvin monella tapaa erilainen verrattuna aiempiin kertoihin.

Pöydällä ei ollut perinteistä lammasta. Satojen vuosien ajan niin oli ollut Israelin muistellessa ja juhliessa Egyptistä vapautumista. Kesken juhlallisen aterian Jeesus kertoo yhden aterialla olevan kavaltavan hänet. Voimme kuvitella opetuslapsijoukon valtaaman hämmennyksen ja surumielisyyden. Miksi hän kertoo tästä nyt juhlallisimmalla hetkellä?

Sitten Jeesus rikkoo totuttua aterian kaavaa ja sanoo leivän olevan hänen ruumiinsa. Tämän takia se lammas siis puuttui pöydästä. Mutta ihmislihaan kajoaminen oli juutalaisille kauhistus. Jeesus jatkaa kertoen viinin olevan hänen verensä ja vihjaisee Jumalan uudesta liitosta syntien anteeksiantamiseksi. Veren syöminen oli ehdottomasti kiellettyä. Opetuslasten juutalainen ymmärrys haastetaan yhtäkkiä monin tavoin.

Mutta mikä pääsiäislampaan alkuperäinen merkitys olikaan? Se teurastettiin, jotta sen verellä voitiin sivellä ovien pielet Egyptissä. Näin Jumalan enkeli tiesi minkä talon esikoiset säästetään. Tuo vitsauksen jälkeen farao päästi Israelin lähtemään Egyptin orjuudesta.

Jeesus selvästi soveltaa näitä ulottuvuuksia nyt itseensä. Ja nyt tuolla verellä merkittiin koko oma ruumis. Mitä kaikkea tämä tarkoittaakaan? Monin monituisin tavoin tuo ilta on synnyttänyt opetuslasten mielissä alati syvenevän ja laajenevan merkitysten ketjun, jossa koko heidän aiempi perinteensä on hiljalleen tutkimalla avautunut uudella tavalla aina vain syvemmin. Kyseessä on mitä taitavimmin toteutettu oppitunti.

Sitä ehtoollinen on parhaimmillaan meillekin – uutta ymmärrystä uusissa tilanteissa. Elämää.

Seppo Viljasjärvi

2.4.2020

Pääsiäistä kohti

Kukapa olisi vuodenvaihteessa uskonut millaisen talven saimme. Sääilmiöitä on päivitelty kun hiihtolomalla lunta oli vain pohjoisessa. Ilmat ja kelit olivat puheenaihe ihmisten kohdatessa toisiaan.
Nyt on kevät ja korona. On vielä haastavampi aika ja todella vakava. Nyt puhutaan sairaudesta ja kuolemastakin. Jää nähtäväksi mihin tulevaisuus meitä vie.
Tämän kevään pääsiäisen juhla-aika on erikoinen ja haastava. Tilaisuuksia perutaan, mökille ei noin vain pyhinä ajellakaan. Edes jumalanpalvelukseen ei pyhänä pääse. Kiirastorstain ehtoollisyhteys, pitkäperjantain vaikuttava sanoma ja pääsiäisaamun yhteinen riemu, kaikki jäävät nyt kokematta totutulla tutulla tavalla.
Näin huomaamme, miten tottuneita olemme ympärillä olevaan tarjontaan ja vapauteen tulla mennä ja harrastaa. Nyt rajoitetussa elämänmenossamme olemmekin hämmentyneitä ja aralla mielin. Kovin on muuttunut kaikki. Eikä tunnu lohduttavan tieto, että kyllä tämä vielä päättyy. Kaikki palaa taas ennalleen. Haasteita on suuria edessäpäinkin yrittäessämme aikanaan tästä toipua.
Sittenkin on kevät ja Pääsiäisjuhla saapuu kaikesta huolimatta. Sama ihana evankeliumi luetaan ja se kuullaan nyt kodeissa. Sanalla ”kotikirkko” on uudenlainen merkitys. Kirkko on siellä missä sinäkin. Jumalanpalvelus on sähköisen tiedotuksen kautta huoneessasi. Alttarilta sanan kuulet kuin ennenkin, yhteisömme vain on nyt erilainen. Seurakunta on koolla edelleen. Ylösnousemusjuhlaa kohti olemme kulkemassa ja sunnuntaina palmunlehviä heilutellen Hoosianna-huudon kaikuessa toivotamme Herran tervetulleeksi. ”Tule ahdinkoomme, tule epävarmuuteemme, tule koteihimme sinä ylistetty Kristus!
Seurakuntasi kulkee sinun matkallasi edelleen, sillä ”Herran huoneesta teidät siunataan.” Ps 118:26
Merja Kaunismäki

19.3.2020

ISOMMISSA KÄSISSÄ – ELÄMÄ JATKUU

Paastonaika on luopumisen aikaa. Luovumme turhasta, jotta tärkeälle jäisi tilaa ja aikaa. Nyt näyttää siltä, että tänä keväänä elämä pakottaa meidät luopumaan myös tarpeellisesta, jopa elintärkeästä. Ehkäpä ja toivottavasti se tekee tilaa kaikkein tärkeimmälle.

Kolmion sisällä tiimalasi ja kreikkalaiset aakkoset alfa ja omega

Aikamme on Jumalan käsissä. Kuva Petäjäveden kirkosta.

Me erilaiset ihmiset pidämme kovin erilaisia asioita tärkeänä.  Lähtökohtaisesti se lienee varsin hyvä asia. Erilaisuus lisää ihmisyhteisömme juuriston paksuutta ja siten edesauttaa pystyssä pysymistä elämän tuiverruksissa. Yksi vanha ja hyvä paastonajan ajatus on se, että turhasta luopuminen auttaa meitä  tähyämään ylöspäin –  Luojamme luo.

COVID-19 on saattanut koko ihmiskunnan ennen kokemattomaan tilanteeseen. Taudin räjähdysmäistä leviämistä pyritään estämään sosiaalisten kontaktien rajoittamisella. Kunpa voisimme hidastaa tartuntojen leviämistä estämättä elämää. Paastonaika ei ole itseisarvo, vaan se valmistaa juhlien juhlaan –Pääsiäiseen.

Koronahässäkän keskellä olisi syytä muistaa, että elämä jatkuu. Liikaa kramppaamalla, joskus myös hamstraamalla vaikeutamme tulevaa tilannetta, kun arjen on aika palata. Rajoitusten toteuttamisen ohella on myös tärkeää, että pidämme yhteiskunnan pyörät pyörimässä. Tulevaisuuden elämä tarvitsee työtä ja taloudellista toimeliaisuutta. Suositaan siis lähellä tuotettua ja tehtyä.

Sittenkin kaikki suuri ja tuntematon on Taivaallisen Isämme rakastavissa käsissä. Hän pystyy ja Hän voi, vaikka me ihmiset olisimme neuvottomia ja voimattomia. Kun palvelemme toisiamme, palvelemme Jumalalle rakkaita. Ehkäpä tämä kummallinen aika on muistutus omasta haavoittuvaisuudestamme. Toivottavasti kovatkaan rajoitustoimet eivät hämärrä sitä, kuinka paljon tarvitsemme toisiamme.

Me emme voi olla pelkästään tartuntauhka toisillemme, vaan ennen muuta välittävään lähimmäisyyteen on kätketty mahdollisuus, tulevaisuus ja toivo. Puhalletaan vastakin yhteen hiileen ja zempataan toisiamme selviytymään. Ei omin voimin, vaan Kristuksen armon varassa.

Kirkkoisä Krysostomoksen sanoin: ”Valoisaa paastoa, siunattua sielun kevättä!”

Ossi Poikonen

12.3.2020

Etkö kuullut vai etkö ymmärtänyt?

Näin muistan lapsuudesta sanotun, kun asiat eivät menneet kuten vanhemmat olisivat halunneet. Myöhemmin olen muuntanut sanontaa, ”eikö sana kuulu vai eikö se tehoa” – tässä on ollut jo huumorin pilke mukana, se osoittaa silti, että on aika ottaa vakavasti viesti, jonka haluan välittää. 

Ensi pyhän yksi raamatun teksteistä kuuluu: ”Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala:
    ”Tämän käskyn minä annoin heille: kuunnelkaa minua, niin minä olen teidän Jumalanne ja te olette minun kansani; kulkekaa aina sitä tietä, jota minä käsken teidän kulkea, niin teidän käy hyvin! Mutta eivät he totelleet minua, eivät ottaneet käskyäni kuuleviin korviinsa, vaan kulkivat omien ajatustensa, oman pahan ja paatuneen sydämensä mukaan. Eivät he kääntäneet kasvojaan minun puoleeni, selkänsä he käänsivät minulle. Jer. 7: 23-24 

Aika tuttua käyttäytymismallia myös tämän ajan ihmisten elämässä. Kristittyinä tiedämme lähimmäisenrakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta, Jumalan ohjaamasta tiestä ja vapaudesta, jonka anteeksiantamus mahdollistaa. Näin tuo raamatunkohdan alku lupaa. Tietotulva tuo ymmärrykseemme kuitenkin paljon uhkia ja ohjeita, joihin meidän on varauduttava, pidettävä puolemme, jopa itsekkäästi taistellen itsemme ja läheistemme puolesta. Pelko sumentaa ymmärrykseni ja teen kuten muutkin toimivat, epävarmana ratkaisujeni seurauksista. En uskalla kääntää katsetta Kristukseen, sellainen tuntuu vieraalta, mutta en huomaa, että samalla käännän hänelle selkäni, vaikka sitä en itse haluaisi. Haluaisin kaiken, vain onnellisille on opetettu lapsena, että se ei ole mahdollista, se, että joku voisi saada tässä elämässä kaiken. Kun emme voi saada kaikkea hyökkäämme, ennen kuin ymmärrämme mistä on kysymys ja vetäydymme, ettemme tulisi tehneeksi mitään toisen puolesta tai ajautuisi tilanteeseen, jonka joudun jollekulle perustelemaan. Olisiko tänään käyttöä Anna-Mari Kaskisen laulun pätkälle: ” Näinkö tulla nyt saan valoon paljastavaan? Herra armahda muualta rauhaa en saa. Isä tunnustan nyt, olen erehtynyt. Herra armahda, muualta rauhaa en saa.” 

Kevään ja Kristuksen valon lämpöä sinulle ystäväni 

Kirsti Mäkinen
nuorisotyönohjaaja

 

 

5.3.2020

Rukous ja usko

Elämme kirkkovuodessamme 40 vuorokautta kestävää paastonaikaa. Tulevan sunnuntain aihe on rukous ja usko. Olemme erilaisia rukoilijoina. Jumala on kuitenkin luvannut kuulla jokaista. Vaikka unohtaisimme rukouksen, Jumala ei unohda meitä.
Hän on Isä, joka on luonut kaikki ihmiset, siksi jokainen ihminen on hänelle ainutkertainen ja tärkeä. Saamme muistaa usein myös omaa kastettamme, armoliittoa mikä kestää. Jumala ei jätä aloittamaansa hyvää työtänsä kesken. Onneksi on näin, sillä meiltä jää hyvin moni asia kesken.
Uskon syvin olemus on siinä, että Jumala uskoo meihin ja Hän ei väsy antamasta anteeksi. Jumala haluaa hyvän suunnitelmansa tapahtuvan meidänkin elämässämme, jotta Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. Siksi Hän on antanut käskynsä ainutkertaisen elämämme käyttöohjeiksi nin yhdelle ihmiselle kuin kansakunnillekin.
Rukous liittää meidät lähemmäs Jumalaa, vaikka koskaan emme ole Häneltä hukassa. Raamatun mukaan olemme aina ja kaikkialla Jumalan edessä. Slloinkin kun yrittäisimme paeta Häntä, emme siinä onnistu – ja näin on hyvä. Jos löydämme Katekismuksesta tai netistä Athanasiuksen uskontunnustuksen, mikä yhdistää koko kristikuntaa, niin sitä kannattaa lukea ja pohtia luettua.
Kotikirkko maisemassa on kuin uskontunnustus. Se luo sanatonta mutta näkyvää turvallisuuden tunnetta ja muistuttaa Jumalan uskollisuudesta muuttuvassa maailmassa. Jumala on läsnä monin tavoin ja kaikessa, mutta erityisesti sanassaan, joka kirkastaa Vapahtajaamme kaiken kärsimyksen voittajana jokaiselle. Saamme sisimmässämme sanoa Psalmin 25 ajatuksin, Sinä Herra olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua.
Lauri Oinonen

27.2.2020

Onko Jumala todella sanonut?

Sekä eilisen tuhkakeskiviikon että tulevan 1. paastonajan sunnuntain teksteissä esiintyy tuttu kuvaus syntiinlankeemuksesta. Käärme aloittaa kohtalokkaan keskustelunsa Eevan kanssa kyseenalaistamalla Jumalan selkeät ohjeet: ”Onko Jumala todella sanonut…?”

Samaa strategiaa Saatana on onnistuneesti käyttänyt läpi historian. Hän tietää, että ihminen, joka ei ota vakavasti Jumalan Sanaa, luisuu kaltevalle pinnalle, joka viettää pois Jumalan yhteydestä. Kuinka mielissään valheen isä onkaan siitä, että suuri osa jopa kristityistä pitää Raamatun alkulukuja vain myyttisinä tarinoina. Tai siitä, että Raamatusta on hyväksyttyä poimia vain sellaiset rusinat, jotka eivät vahingossakaan loukkaa tai syyllistä ketään. Miten hän nauraakaan suomalaiselle farssille, jossa Jumalan Sanaan sitoutuneita kansanedustajaa ja pastoria juoksutetaan poliisikuulusteluissa rikoksista epäiltyinä.

Ihmiselämänsä aikana Jumalan Poika ei kertaakaan kyseenalaistanut pyhiä kirjoituksia. Hänellä olisi ollut kompetenssia ja hyvä tilaisuus kertoa seuraajilleen, että älkää nyt tosissanne ottako noita ikivanhoja tarinoita. Vaan eipä sanonut Jeesus niin. Päinvastoin hän viittasi useaan otteeseen meidän Vanhan Testamenttimme kirjoihin. Kirjoituksiin vedoten hän torjui Saatanan houkutukset. Isäänsä rukoillessaan Jeesus totesi: ”Sinun sanasi on totuus.” Vahvempaa todistusta Raamatun arvovallasta ja paikkansapitävyydestä ei voi saada kuin lihaksi tulleen Sanan puheet ja teot.

Suhteellisiin totuuksiin ja kaikkea syleilevään suvaitsevaisuuteen sitoutuneelle ihmiselle Jumalan Sana on kauhistus. Absoluuttinen totuus ja pyhyys ei suvaitse hitustakaan syntiä, jota meistä jokaisesta löytyy yllin kyllin.

Sanan valo paljastaa kaiken, mutta ei häväistäkseen meitä vaan osoittaakseen, että tarvitsemme pelastuksen, jonka vain Jeesus, kiusausten ja kuoleman voittaja, voi lahjoittaa. Hän on ainoa tie Isän luokse. Jumala on sanonut niin. Todella.

Heikki Koljonen

kanttori

Keuruun seurakunta

13.2.2020

Kasvunpolkuja, keitaita ja lähteitä

Osallistuin muutaman työtoverini kanssa kirkon kasvatustyössä toimiville suunnattuun seminaariin. Siellä pohdimme viiden päivän ajan Suomen kirkon ja varsinkin sen kasvatustyön tulevaisuutta. Rakensimme seurakunnille uutta kasvunpolkua ikäkaudesta toiseen, mietimme kuhunkin ikään sopivia kokoavia ”keitaita” ja kristillisestä uskosta pulppuavia ”lähteitä”.  Pienen maalaisseurakunnan työntekijänä tunsin jonkun kerran olevani töissä hieman eri kirkossa, kun toiset. Koko Linnanmäen varaaminen seurakunnan yksityiskäyttöön kymppisynttäreitä varten tai eduskunnasta lähetetty tekstiviesti työasioissa eivät oikein ole arkeani. Seurakunnat ja työntekijöiden tehtävät ovat Suomen kirkossa kovin erilaiset, mutta tulevaisuuden kuva tilastojen valossa ei näytä kovin ruusuiselta kenellekään. Tilastot näyttäisivät, että uskonnollisuus Suomessa vähenee, lapsiperheiden ja lasten lukumäärä pienenee. 20-39v. jäseniä on jo nyt kirkossa vähiten, joten on todennäköistä, että nuorissa perheissä vain toinen vanhempi kuuluu kirkkoon, hekin kastavat lapsiaan yhä harvemmin ja silloinkin useimmiten muusta kuin uskonnollisesta syystä.

Ensi sunnuntain evankeliumiteksteissä puhutaan Jumalan sanan kylvämisestä. Jeesus on kylväjä, mutta myös hänen opetuslapsensa on lähetetty kylvämään sanaa luottaen siihen, että Jumala antaa aikanaan kasvun. Kasvattajan on helppo samaistua tuohon kylväjään; luomme lapsille ja perheille turvallisia kokemuksia oman uskonpolun rakennusaineiksi. Emmekä kuitenkaan tiedä minkä roolin se kenenkin polulla saa. Tilastot ovat onneksi vain tilastoja ja me kaikki voimme vaikuttaa niiden suuntaa. Jos opetuslapsena olo tuntuu liian vaativalta, ollaan rohkeasti vanhanajan isovanhempia, jotka opettivat iltarukouksen, kertoivat Raamatun kertomukset, ottivat mukaan kirkkoon ja pyhäkouluun ja elivät uskoa arjessa. Rohkaistaan ja tuetaan toisiamme uskonpolulla ja annetaan Jumalan huolehtia lopusta.

Leena Santaniemi
lapsityönohjaaja

© 2020 Keuruun Seurakunta