Majakka

4.4.2019

Räystäät on tippumaisillaan ….

Tuttu iskelmä vuosien takaa muistuu aina mieleeni näin lumien sulamisen aikaan. Muistoissa on myös riemukas hetki vuosia sitten, kun Haapamäen Veturipuistossa esitetyssä iloisessa laulunäytelmässä kyseinen kappale soi. Samassa putosi lavastuksena olevan talon räystäskourun toinen pää alas. Tarkoituksella toki se pudotettiin ja me yleisössä hekotimme tajutessamme ajatusyhteyden.

Räystäät tippuvat sulamisvesiä ja kattoja kastelevien kevätsateiden vesimassoja. Purot solisevat ja katse etsii pajunkissoja luonnosta. Pääsiäinen on tulossa, kevät on tullut ja talven kylmyys on taakse jäänyttä elämää. Kevätihmisenä itselleni tämä tästä vain paranee, sillä odotan ensimmäisiä vihreitä silmuja ja toukokuun hentoa viherrystä. Lupausta yltäkylläisestä luonnon kauneudesta sekä auringon valosta.

Kirkkovuoden aika on nyt mietteliästä Vapahtajan kärsimystien seuraamista. Meidän pelastuksemme vuoksi se kaikki tapahtui, meidän tulevaisuutemme turvaksi suunniteltiin pyhä elämän matka joulusta pääsiäiseen. Sunnuntaiden tekstit kertovat Jeesuksen opetuksista matkallaan kohti Jerusalemia ja nyt kerrataan tärkeitä kohtaamisia ennen jäähyväisiä. Valtava kärsimys mietityttää meitä, mutta se kuuluu Jumalan suunnitelmaan. Lupaus suuresta on taustalla olemassa koko ajan. Pääsiäisen evankeliumi julistaa: Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen.

Tämä kaikki on vasta alkua jollekin paljon tärkeämmälle, niin kuin alkaneen kevään lupaus kesän elinvoimasta. Nyt on vielä hämärää, mutta routa sulaa jo, lumet katoavat ja ruskea kulottunut maa vihertää vielä. Niin on kerran myös ihmisen laita. Kuoleman jälkeen uskomme saavamme uuden elämän, jossa ihmissielu saa kukoistaa Jumalansa yhteydessä juuri niin kauniina ja puhtaana kuin se alun alkaenkin luotiin. Sitäkin on vielä kuitenkin odotettava kuten tämän kesän tulemista.

Merja Kaunismäki

21.3.2019

TERVE MARIA – ENKELIN TERVEHDYS

Olen kuullut sanonnan – ”Tuli niin kiire, ettei ehtinyt aavemariaa lausumaan”.  Suomalais-luterilainen versio taitaa kuulua –… ettei kerennyt kissaa sanomaan. Katolisten kiire ei tunnu olevan yhtä tulenpalava kuin meidän…Aave Mariaan kun tahtoo kulua tovi ja toinenkin.

Ave Maria, gratia plena, Dominus tecum: benedicta tu in mulieribus, et benedictus fructus ventris tui Iesus. Sancta Maria, Mater Dei, ora pro nobis peccatoribus, nunc et in hora mortis nostrae.  Amen.

Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi. Siunattu sinä naisten joukossa ja siunattu kohtusi hedelmä Jeesus. Pyhä Maria, Jumalanäiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuolemamme hetkenä.  Aamen.

Useinmiten  kai kuulemme tuon latinankielisen tekstin  laulettuna. Tunnetuin sävelmä lukemattomien  versioiden joukosta saattaa olla itävaltalaisen Franz Schubertin teos 1800-luvun alkupuolelta. Tuon tuostakin putkahtaa uusia tallenteita tuosta iki-ihanasta sävellyksestä.

Tulevan Marianpäivän asiaa ei kuitenkaan hoideta pelkillä nuoteilla, tarvitaan myös sanoja ja sanomaa. Kissankiirettä ei kuitenkaan kannata paastonaikana harrastaa. Paaston ideana on ottaa aikaa olennaiselle, siis hätistää turhaa törkyä ja höttöä etäämmälle. Nasaretin Maria voisi tarjota meille tässä asiassa tärkeää vertaistukea.

Yhdeksän kuukautta ennen esikoisensa syntymää nuori Maria sai tervehdyksen enkeliltä. Aluksi hän oli hämillään, mikä luonnollisinta. Olihan hän kokematon, neitsyt. Kuinka usein mekin olemme hämmentyneitä elämämme äkkikäännösten ja isojen uutisten edessä. Esimerkiksi vakavan sairauden edessä olemme aivan kokemattomia jopa ikäihmisinäkin.

Maria toteaa lopulta: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit”. Kunpa mekin voisimme luottaa Marian tavoin ja nöyrtyä ja suostua uusien ja tuntemattomien asioiden edessä. Asioilla on tapana järjestyä ja kaikesta voi selvitä. Jumala siinä meitä auttakoon.

Ossi Poikonen

15.3.2019

”Kerran usko lapsuuden sulla oli suloinen, kätes rukoukseen liitit ain…”

Lapsuuden usko on jotain sellaista, jota me kaikki tavoittelemme, ainakin periaatteessa. Uskoa, joka ei aseta mitään kyseenalaiseksi. Uskoa, joka luottaa yksinkertaisesti siihen, että Jumala on tarkoittanut kaiken tapahtuvaksi niin kuin se tapahtuu. Uskoa siihen, että juuri minä olen Jumalan rakkauden arvoinen. Uskoa, joka elää tässä hetkessä eikä murehdi menneitä, mutta ei myöskään pelkää tulevaa. Mutta samoin kuin tuo otsikkona oleva tuttu rippikoululaulu tuo minun mieleeni nuoruuden huolettomat ajat, niin myös lapsuuden usko koetaan usein jotenkin nostalgisena ja vähän naivinakin. Riparilaulu jatkuu: ”Etsiessäs onnea harhateille jouduit sä. Surua ja tuskaa toi vai maailma.” Sitäkö siis on aikuisen elämä ja usko, surua ja tuskaa. Koko ajanko pitää olla varuillaan, muuten joutuu harhateille. Ei pidä päästää itseään liian helpolla. Usko ei ole mikään leikin asia.
”Onnellinen lapsena olit äidin helmassa, äiti lauloi sulle maasta taivahan.” Ensi sunnuntain evankeliumi tekstissä (Matt. 15:21-28) kerrotaan äidin uskosta. Tälle äidille tuskin oli laulettu maasta taivahan, olihan hän kaanaalainen, vääräuskoinen jopa Jeesuksen silmissä! Raamattu ei kerro, miten hän oli uskoon tullut, mutta oikea leijonaemo hän ainakin oli. Hän ei lannistunut Jeesuksen välinpitämättömyydestä eikä hyväksynyt edes suoraa kieltoa. Hän uskoi, että Jeesus voisi parantaa hänen tyttärensä ja oli valmis laittamaan peliin koko ihmisarvonsa uskonsa vuoksi. Hänen uskoaan koeteltiin, mutta Jeesus totesi sen lujaksi ja tytär parantui.
Meidän kaikkien uskoa koetellaan aina välillä. Elämä ei aina ole oikeudenmukaista vai voitko rehellisesti väittää, ettet joskus ole ajatellut ”Miksi Jumala salli tämän?” Lapsuuden usko -laulu päättyy kuitenkin sanoihin ”Päiväsi hän uskoi käteen Jumalan” Aivan niin kuin meidän jokaisen jokainen päivä on Jumalan kädessä. Näin uskoen,

Leena Santaniemi
lapsityönohjaaja/lähetyssihteeri

1.3.2019

Hetken tien keveyttä

Tulevana pyhänä vietämme laskiaissunnuntaita. Aloitamme kirkkovuodessa hiljalleen suuren paaston. Jeesuksen 40 autiomaassa viettämäänsä päivää mukaillen meidänkin tulisi paastota ja tutkailla elämäämme. Perinteinen paastoaminen ei kuitenkaan ole tämän päivän suomalaisessa luterilaisuudessa kovin tavallista. Olemme tainneet kadottaa sellaisen hengellisyyden, jossa esimerkiksi tietystä ruoasta pidättäytyminen voisi olla yhteydessä persoonallisen Jumalan kanssa lähentymiseen. Ajatus paastoamisesta näyttäytyy meille helposti jonkinlaisena vaivalloisena suorittamisena.

Menneiltä opiskeluajoiltani muistan, kun analogiset TV-lähetykset lopetettiin. Päätin tuolloin, etten hanki itselleni digiviritintä. On vaikea kuvailla kuinka elämä tuntuikin rauhoittuvan yhden median sulkeuduttua arjesta. Myönnettävä on, että muut mediat ovat sittemmin hiljalleen vallanneet huomiollaan kaiken vapautuneen tilan – ehkä enemmänkin. Toimiva telkkarikin olkkarista taas löytyy. Nykyään kuitenkin paras hetki sen edessä on valehtelematta lauantai-illan juuri sopivan mittainen Avara luonto. Molemmat kokemukset todistavat itselleni, mistä hetken syvyys löytyy.

Eiköhän paaston idea kirkastu meille uudelleen, kun etsimme nimenomaan mahdollisuutta vähentää tekemistä ja virikkeitä. Jos paastoaminen alkaa tuntua suorittamiselta, se on saattanut kääntyä vastakohdakseen. Ehkä ruoka ei välttämättä ole paras alue aloittaa sitä.

Taivas ei ole jossain kaukana. Kiitos Jeesuksen, taivasten valtakunta on tässä ja nyt. Pysähtyminen on siksi myös hengellinen mahdollisuus. Tätä kautta paastoon voi löytyä iloisen kilvoittelun ulottuvuus.

Seppo Viljasjärvi

14.2.2019

Kunto kohillaan

”Etsi aina elämässä kaunista ja hyvää, silloin kannat sydämessä onnen kultajyvää” lukee pienessä taulussa keittiömme seinällä. On ollut aikoja, jolloin tuo kaunis ajatus on tuntunut liian kaukaiselta arkisessa elämässä ja taas aikoja, jolloin se on ollut ponnahduslauta tekoihin, jotka ovat tuntuneet oikeilta, vaikka ovat vaatineet rohkeutta.
Sain olla viime viikon Kelan järjestämällä kuntoutusviikolla – selkäsairaita kaikki, jotkut kipeämpiä kuin toiset. Ymmärrys oli yhteistä – toive arjesta, josta selviäisi mahdollisimman kivuttomasti, jos se mitenkään on itsestä riippuvainen. On asioita, joihin voin vaikuttaa ja asioita, joihin en. Näin koko elämässäkin. On henkisesti kivuliaita ihmissuhteita, työpäiviä, perhetilanteita, jopa niin rakkaissa asioissa kuin harrasteet, on hankalia hetkiä. On päiviä, jolloin elämä on niin pysähdyksissä, että ulospääsyä ei näy.
Kuntoutusjaksolla valettiin intoa ja luottamusta hoitaa omaa itseään pienillä mutta säännöllisillä asioilla, ennen kuin huomaan olevani niin kipeä, että on pakko tehdä jotain. Voisiko elämässänikin olla jotain samankaltaista, hoitaisinko itseäni niin, että Jumala saisi antaa voimaa joka päiväiseen arkeeni. Säännöllinen huolto auttaa jaksamaan. Elämä voi tuoda eteeni minusta riippumattomia vaikeuksia, niistäkin selviän paremmin, jos lähtökuntoni on parempi.
Jokaisessa jumalanpalveluksessa on osio, jossa muistutetaan, jokainen meistä sortuu pienenpiin ja suurempiin tyhmyyksiin, joita synniksi nimitetään. Joskus työnnän ne pois ja sanon oho tai se oli läppä, tai no etkös vitsiä ymmärtänyt – mielen pahoitin kuitenkin.”Jeesus sanoo:: ystäväni, ole rohkealla mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.” Se toistuu samoilla sanoilla, sillä tuo asia ei muutu.
Jumala on aina valmis, hoidimme itseämme joka päivä, kerran viikossa tai sitten kun se katastrofi yllättää. Itse jaksamme paremmin, jos hoidamme itseämme useammin. Kun itse voin paremmin, jaksan etsiä sitä ihmisyyden kultajyvää omasta ja lähimmäistenikin elämästä. Anteeksiantamus on rakkautta, hyvän etsiminen tahdon asia. Hyvää ja siunattua päivää sinulle!

Kirsti Mäkinen, nuorisotyönohjaaja Keuruun seurakunnassa

7.2.2019

Kevättä keskitalvellakin

Kun minut vihittiin papiksi Lapuan tuomiokirkossa 8.6.1972 ja nimitettiin Multian kirkkoherran apulaiseksi, sain lähinaapureiltani Multian Riuttakoskelta lahjaksi postillan nimeltään ”Kevättä keskitalvellakin”. Aina tähän aikaan vuodesta olen muistanut tuon kirjan toivorikasta nimeä ja kirjan antajia olipa sitten kuinka kovaa  pakkasta tai lunta paljonkin maisemissa.

Maan ja taivaan Luoja on myös antanut tänne Pohjolaan vuodenajat. Luomisessa kaikki on saanut tarkoituksensa. Tieteen tehtävä on tutkia ja nimetä luomisen olemusta. Mitä enemmän tiedämme, sitä vähemmän tunnemme tietävämme. Näin on yleensä maailman eturivin tutkijoiden toteamus. Vähäinen tieto ylpistää, mutta suuri tieto tekee ihmisen nöyräksi.

Luomisteot, joita ihminen tutkii, ovat tekijänsä puhetta kaikessa pienimmistä tähän mennessä havaituista asioista kaikkien suurempiin nyt tunnettuihin ulottuvuuksiin. Virren 576 ajatukset sanovat:”On ankara ja pitkä talviyö, vaan läpi senkin jatkuu Luojan työ”. Keskitalvellakin Luojamme asettamien maapallomme liikkeiden mukaan, käymme kohti kevättä. Luomisen Jumala on läsnä aina.

Uskomme mukaan Jumala on kaiken näkyväisen ja näkymättömän Luoja ja ylläpitäjä. Näin on myös ihmisen kohdalla. Ihminen koostuu Jumalan luomista alkuaineista. Tämän me tiedämme tarkkaankin. Mutta elämä ja henkinen olemuksemme on enemmän. Raamatun ajatus elämän hengen puhaltamisesta ihmiseen on ja jää Luojan salaisuudeksi ainakin tässä ajallisuudessa.

Luomisessa Jumala kutsui luomansa ihmisen vertauskuvallisen ilmaisun mukaan omaksi kuvakseen, jolla on sisimmässä omatunto eli taju oikeasta ja väärästä ja meille vielä ymmärryksemme yli käyvä iankaikkisuus. Mitä emme ymmärrä, sen kyllä Luojamme ymmärtää. Meidän ei tarvitse hätäillä.

Raamatun Jumala on meidän puolellamme. Kun lankeemus turmeli ja yhä turmelee ihmisen onnistumista toimia lähimmäisensä hyväksi ja luomistarkoituksen mukaan ”viljellä ja varjella” luotua, niin Jumala ei halua siltikään hylätä ihmistä. Hän antoi poikansa Jeesuksen meille Vapahtajaksemme, jotta meillä langenneilla on syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus.

Lauri Oinonen

 

6.2.2019

Epäillä sopii, mutta aina ei kannata

”Epäile vain!” lauloi Leskisen Juice. Nykyisenä informaatiosodan, huijausviestien ja vaihtoehtoisten faktojen aikana epäileminen onkin useimmiten viisasta. Herkkäuskoista huijataan helposti. Kriittinen ajattelu ja tyrkytettyjen totuuksien kyseenalaistaminen pelastaa monesta pulasta.

On myös asioita, joita kristityn ei tarvitse epäillä. Martti Luther kirjoittaa teoksessaan Sidottu ratkaisuvalta: ”Pyhä Henki ei ole skeptikko eikä hän ole sydämiimme kirjoittanut epäiltäviä asioita tai mielipiteitä, vaan varmoja totuuksia, jotka ovat itse elämääkin ja kaikkea kokemusta varmempia ja lujia.”

Yksi tällainen varma totuus, johon saamme epävarman maailman keskellä järkähtämättömästi luottaa, on varmuus Jumalan lupauksista ja niiden toteutumisesta. Jumala on lupausten antajana uskollinen. Kaikkivaltias pystyy tekemään mitä on luvannut ja valvoo, että hänen sanansa toteutuu. Vallitsevat olosuhteet tai omat kokemuksemme eivät pysty tätä horjuttamaan.

Kynttilänpäivän evankeliumin päähenkilö, tietenkin Jeesuksen lisäksi, on Simeon. Pyhä Henki oli ilmoittanut hänelle, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Luukas ei kerro, kuinka kauan Simeonin saamasta lupauksesta kului sen toteutumiseen, mutta Simeonin sanoista on pääteltävissä, että hän oli jo saanut odottamisesta, ja elämästäkin, tarpeekseen. Nooan, Abrahamin ja monien muiden esikuvien lailla hän kuitenkin luotti siihen, minkä Herra oli luvannut. Eikä joutunut pettymään.

Pyhän Hengen johdatuksessa Simeon totesi Jeesuksen olevan Jumalan kaikille kansoille valmistama pelastus, pakanakansoille koittava valo ja Israelille loistava kirkkaus. Vanha Simeon sai pidellä Jeesus-vauvaa konkreettisesti käsivarsillaan. Me puolestamme voimme löytää tuon valon Kristuksen evankeliumista. Se valo kirkastaa meille varmuuden pelastuksesta, Jumalan luotettavista lupauksista, toivosta ja siitä, ettei mikään voi erottaan meitä Jumalan rakkaudesta.

Heikki Koljonen

kanttori

18.1.2019

Mitä vastaisit, jos Jeesus pyytäisi sinulta apua?

Jeesus pyytää Raamatussa monta kertaa apua ihmisiltä esimerkiksi näissä tilanteissa:

”Silloin Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen kastettavaksi. Johannes esteli ja sanoi: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!”(Matt.3:13-14)

”Matkasta uupuneena Jeesus istahti kaivolle. Eräs samarialainen nainen tuli noutamaan vettä, ja Jeesus sanoi hänelle: ”Anna minun juoda astiastasi.” Samarialaisnainen sanoi: ”Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta?” Juutalaiset eivät näet ole missään tekemisissä samarialaisten kanssa.”(Joh.4:6-9)

Jeesus pyytää apua Johannekselta ja samarialaiselta naiselta. Molempien reaktio on aluksi hyvin samanlainen. He arvostivat Jeesusta suuresti ja pitivät Häntä paljon arvokkaampana kuin itseään. ”Kuinka noin korkea-arvoinen ihminen pyytää apua minulta? Minunhan pitäisi joutua pyytämään apua Häneltä.” Lopulta molemmat kuitenkin auttavat mielellään ja se on heille suuri kunnia ja ilo. ”Minä saan olla auttamassa Jeesusta. Minusta on hyötyä.”

Kaikki tarvitsevat apua joskus. Myös Jeesus. Eikä avun pyytämistä tarvitse hävetä. Se on mitä luonnollisin osa ihmisyyttä. Me tarvitsemme toisiamme, saamme pyytää apua ja auttaa muita.

Miten sinä reagoit, kun sinulta pyydetään apua? Ehkä ajattelet: ”Äh, taas joku on apua vailla. En millään jaksaisi auttaa, mutta kai se on pakko.” Voisimmeko me suhtautua toisen auttamiseen niin kuin Johannes ja samarialainen nainen? Voisimmeko ajatella, että on kunnia saada auttaa toista ja tehdä hänen päivästään parempi sekä iloita yhdessä hänen kanssaan? Meidän eteen tulevat tilanteet eivät ehkä hämmennä yhtä paljon kuin se, kun Jeesus pyysi apua. Lähimmäistä auttaessa voimme kuitenkin ajatella auttavamme Jeesusta ja nähdä tuossa toisessa ihmisessä Jeesus, sillä Hän sanoo Raamatussa: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”(Matt.25:40.)

Tero Heikkilä

Nuorisotyönohjaaja

11.1.2019

Kasteella Jumalan katseen alla

Ensi sunnuntain aihe kirkossa on kasteen lahja. Jeesus antoi seuraajilleen käskyn tehdä kaikki kansat Hänen opetuslapsikseen kastamalla ja opettamalla. Käskyä on noudatettu kohta 2000 vuotta, ja tulosta on syntynyt. Kristittyjä on yli 2 miljardia ympäri maailmaa. Kaste on niin tärkeä asia, että Jeesus asetti sen pelastuksen edellytykseksi. Jumala voi toki kaikkivaltiaana pelastaa kastamattoman, jos Hän sen hyväksi näkee, mutta meillä muilla ei ole oikeutta väheksyä kasteen merkitystä.

Lapsena kastettu ei aina osaa niin arvostaa kastettaan, kun ei siitä mitään muista. Dokumentitkin voivat olla vähäiset. Minulla esimerkiksi ei ole yhtään valokuvaa kastetilaisuudestani. En ole koskaan nähnyt kastetodistustani. Vanhempani ja kummini ovat tapahtumasta kertoneet, joten asiaa ei ole tarvinnut epäillä. Kirkonkirjoista voin asian tarkistaa, jos alan kaivata dokumenttia tapahtuneesta.

Tuntuu valtavan hyvälle, että minut on kastettu Jumalan lapseksi ja taivaan perilliseksi jo aivan pienenä, ilman minkäänlaista omaa ansiotani. Vanhempani tahtoivat antaa minut Jumalan huolenpitoon ja armon varaan. Mitään parempaa he eivät olisi voineet lapselleen antaa. Jumala otti minut omakseen ja alkoi vaikuttaa elämässäni. Itse olen lähinnä pyrkinyt sössimään asioitani tekemällä vääriä valintoja ja virheitä. Mikään tekemäni asia ei kuitenkaan voi mitätöidä Jumalan lupauksia, jotka kasteessa olen saanut omakseni. Samat lupaukset koskevat tietysti jokaista kastettua kristittyä, sinuakin.

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei kaste mikään taikatemppu ole. Ilman uskoa Jeesuksen sovitustyöhön se on hyödytön. Kasteessa Jumala lahjoittaa kastettavalle koko pelastuksen ilman ehtoja, mutta ilman uskoa se kaikki menee hukkaan. Kasteessa olemme saaneet Taivaan avaimet taskuumme, mutta ovi ei aukea, ellemme kokeile avainta lukkoon. ”Jeesus sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?»”(Joh.11:25-26)

Vilho Mäkinen
Diakoni

20.12.2018

MUISTANKO? TUNNEN – JOULUN !

Adventin aikaan kävin tervehtimässä vanhaa äitiäni hoitokodissa. Vuosiin hän ei ole muistanut minua, esikoispoikaansa. Surullista, sillä meillä olisi monia yhteisiä muistoja ja kokemuksia jaettavana. Onhan niitä kyllä tullut jaetuksikin vuosien varrella, mutta….
Kannattaako surra sitä, mikä on lopullisesti mennyt; voisiko iloita siitä, mitä on jäljellä? Niin… tässä taitaa olla tärkeä ajatus ylipäätään elämän matkalle. Vielä on iloa jäljellä, iloitkaamme sen varassa. Tällä mielellä menin tapaamaan äitiäni, en testaamaan hänen muistinsa huonontumista, vaan iloitsemaan yhteisestä elämästä.
Äiti ei muistanut asioita, syntymäkotikin oli kadonnut jonnekin. Sen sijaan Hän halusi pitää kädestä kiinni, tuntea ihon kosketuksen ja toisen ihmisen lämmön. Kuinka tärkeää onkaan olla olemassa juuri tässä hetkessä. Riittäkö se, että olemme olemassa tässä ja nyt? Juuri sellaisinahan me synnymme tähän maailmaan, ja niin syntyi Jeesus-lapsikin – ei suorittamaan vaan olemaan.
Selasimme lehtiä, katselimme kuvia ja äiti luki – sen hän osaa, vaikka ei muista lukemaansa. Lehdessä oli teksti, ”Joulu on rakastamista”. Olimme käsi kädessä ja huoneessa toistui yhä uudestaan lause ”Joulu on rakastamista”. Niinhän se on – totesimme aivan yhdestä suusta ja hymyilimme toisillemme.
Ei kai seimen lapsikaan voinut muistaa ensimmäistä jouluaan, olihan hän täysi ihminen, veljemme. Elämä ei muutenkaan ole muistisuoritus vaan tuntemisen ja rakastamisen lahja. Rakkaus on siinä, mitä pidämme arvokkaana. Tärkein kysymys on; iloitsemmeko toinen toisemme olemassaolosta? Onko suorituksista vajaa ihminen juhlan arvoinen? Jouluna on!
Kohta aloimme yhteisen laulun – se on meidän sukumme perinne. Arkihuolesi, Jouluyö, Heinillä härkien, Joulupuu on ja Toivioretkellä, kaikki pelkällä ulkomuistilla ja äiti osasi sanat vähintäänkin veroisellani tasolla, ehkäpä paremminkin. Mieleen palasivat lapsuuteni joulut ja piirileikit kuusen ympärillä Syrjänmäen suuressa tuvassa.
Joulu on rakastamista – voimme tuntea sen yhdessä ja se tekee oikeutta meidän olemassaolollemme ja ainutlaatuiselle elämällemme. Tunnetaan tämä joulu, yhdessä!

Ossi Poikonen

© 2019 Keuruun Seurakunta