Majakka

19.4.2018

LAMPAAT JA AITAUKSESSA OLEMISEN VAIKEUS

Hiljaisella viikolla oli lähinnä koululaisille suunnattu pääsiäisvaellus, joka alkoi kirkon pihasta lammasaitauksen luota.  Aitaukseen tuotiin joka aamu neljä – viisi oikeaa lammasta elävöittämään kertomustamme ja tuottamaan iloa. Ensimmäisinä aamuina kaikki lampaat seurasivat emäntänsä jyvä-ämpäriä kiltisti aitaukseen asti, mutta loppuviikkoa kohti nälkä ja pelko vähenivät ja maailma aitauksen ulkopuolella alkoi kiinnostaa. Eivät tainneet lampaat tietää autoteiden vaaroista, yön kylmyydestä eivätkä siitä, että leipä- ja vesitarjoilu loppuisi aitauksen ulkopuolella. Monen yrityksen jälkeen maltti ja emännän tuttu ääni johdattivat lampaat lopulta turvaan omaan, varta vaste heitä varten rakennuttuun, tarhaan. Laiskempi paimen olisi ehkä jo luovuttanut, niin epätoivoiselta tuo perille saaminen välillä näytti.

Lammas tunnelmissa jatketaan pääsiäisen jälkeenkin, sillä ensi sunnuntai on Hyvän paimenen sunnuntai ja psalmitekstinä tuttuakin tutumpi, ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu… (Ps. 23) Luin juuri kertomuksen näyttelijästä, joka päätti esityksensä aina lukien tuon psalmin tehden sen niin koskettavasti, että joka kerta yleisö puhkesi myrskyisiin suosionosoituksiin. Eränä iltana vanha pappi nousi yleisön keskeltä ja pyysi, että hän saisi lukea tuon Raamatun kohdan. Näyttelijä suostui hämmentyneenä vanhuksen pyyntöön. Vanha pappi luki psalmin ulkomuistista ja kun hän lopetti kukaan ei taputtanut vaan kaikki itkivät.  ”En ymmärrä”, sanoi näyttelijä. ”Olen hyvä näyttelijä ja tunnen tuon psalmin hyvin, mutta en ole koskaan herättänyt yleisössä mitään tuollaista kuin te.

Mikä on salaisuutenne?” Pappi vastasi hiljaa: ”Niin te olette hyvä näyttelijä ja tunnette tekstin hyvin…mutta minä tunnen sen paimenen, josta psalmi puhuu. Kyyneleet johtuvat siitä, että kadoksissa olevat lampaat löysivät oman paimenensa.”

Tunnemmeko me oman Paimenemme? Unohdammeko sen hyvän, jota Paimeneltamme saamme silloin kuin kaikki on turvallista, vatsa täynnä ja maailma houkuttaa?  Entä jos eksymme, pelkäämme ja kaipaamme kotiin? Onneksi Hyvä Paimen tuntee meistä jokaisen, näkee hätämme ja etsii meidät eikä luovuta ennen kuin on johdattanut meidät turvaan omaan tarhaansa.

 

Leena Santaniemi

lapsityönohjaaja/lähetyssihteeri
Keuruun seurakunta

5.4.2018

Ylösnousemusjuhlaa

Olo on kuin joulun juhlapyhien jälkeen. Välipäivät ennen uutta vuotta ovat jo palaamista arkeen. Silloin
moni miettii, että joko joulu meni jo? Nyt on samanlainen tunne.

Hiljaisen viikon tiheätunnelmaiset päivät vetävät aina tehokkaasti mukaansa. Jeesus kärsii tiellään kohti kuolemaansa ja me seuraamme häntä. Pitkäperjantai on surun huipentuma kristikunta kohtaa Vapahtajansa viimeiset hetket.

Vaan ei sittenkään, sillä Pääsiäisaamun ihme tuo juoksevat naiset uutisineen. ”Olemme nähneet Herran, ei hän ole kuollut!” Ja niin lähtee riemullinen sanoma liikkeelle: kuolema on voitettu, koska Jumala herätti Jeesuksen kuolleista.

Kristinusko syntyy ja samalla kristillinen pääsiäisjuhla. Nyt olemme taas matkalla arkiseen elämänmenoon pitkien pyhien jälkeen. Mämmit on syöty ja rairuohotkiikutetaan biojätteisiin.

Niin, joko se Pääsiäisen juhla on juhlittu? Ei suinkaan, sillä pääsiäisaikamme jatkuu aina Helluntaihin asti. Pääsiäistä muistamme aina, sillä Kristus nousi kuolleista näyttäen meille esimerkin miten kaikki ihmisillekin vielä tapahtuu. Tämä sama ihme on vielä totta kun on uuden elämän aika.

’Tuolloin kaikki entinen on kadonnut eikä menneitä enää muisteta. Tästä eivät opetuslapset heti vakuuttuneet, sillä haudalta palaavien uutinen oli niin mahdoton. Mutta nähdessään itse Jeesuksen muutamaan kertaan, saivat he varmuuden Pääsiäisihmeen tapahtumasta. Ja he uskoivat, iloitsivat ja lähtivät kertomaan:”Kristus on ylösnoussut! Totisesti noussut!”

Merja Kaunismäki

 

22.3.2018

POSKIENI PARRAN

On alkamassa kirkkovuoden kohokohta, Via dolorosa ja ylösnousemuksen Pääsiäinen. Kirkkovuoden suurimmat juhlat alkavat Jerusalemista, öljyvuoren rinteiltä. Palmunlehvät ja Hoosianna-huudot sävyttävät kahta kolmesta. Adventti, hiljainen viikko ja Helatorstai edeltävät; Joulua, Pääsiäistä ja Helluntaita. Tuhkakeskiviikosta alkanut 40 päivän paastonaika, Jumalan rakkauden uhritie, päättyy Kiirastorstain messuun. Sitä seuraava Pyhä kolmen päivän juhla huipentaa koko kirkkovuoden.

Tulevan Palmusunnuntain vanhan testamentin teksti kertoo koskettavalla ihmisen ikävästä toisen luo. Me emme voi tulla onnellisiksi ilman toista ihmistä, mutta toisaalta ilman toista ihmistä saattaisimme olla paljon onnellisimpia. Olemmehan myös taakkoja toisillemme; hienoimmat asiat tapahtuvat ihmisten välillä, mutta niin myös inhottavimmat.

Ensimmäisenä Jouluna Jumala tuli yhdeksi meistä, Pääsiäisenä hän kantoi inhottavuutemme jotta Helluntain hengessä saisimme olla oikeita veljiä ja sisaria, saman Isän lapsia. Kristus kantoi kuormamme, jotta me voisimme olla armon alla, arvokkaita sellaisina kuin kukin olemme. Kysymys on siitä kelpaako tämä uuden elämän lahja meille ja olemmeko valmiit osoittamaan sitä toinen toisellemme?

Herra, minun Jumalani, on antanut minulle taitavan kielen, niin että voin sanalla rohkaista uupunutta. Aamu aamulta hän herättää minut, herättää korvani kuulemaan oppilaan tavoin. Herra avasi minun korvani, ja minä tottelin, en väistänyt tehtävääni. Minä tarjosin selkäni lyötäväksi ja poskieni parran revittäväksi, en kätkenyt kasvojani häväistyksiltä, en sylkäisyiltä. Herra, minun Jumalani, auttaa minua, siksi en pelkää häväistystä.                                                                                                              Jes 50: 4-7a

Viime sotien Helsingin pommitusten aikaan otettu kuva puhuttelee yhä meitä suomalaisia. Pieni tyttö kantaa melkein samankokoista poikaa selässään pommisuojaan. Kuvateksti kertoo:                                                     ” Ei hän ole taakka, hän on veljeni.”

Juuri tuolla tavoin ristintien kärsivä mies kantaa meidän kohtaloamme. Me emme voi sovittaa kaikkea omaa kuonaamme, puhumattakaan toisten tekemästä. Ei meistä taida olla kääntämään toista poskeakaan, niin kuin Jeesus vuorisaarnassaan suosittaa. Jotain olisi, jos edes vähän enemmän sietäisimme toisiamme – vaikkapa vain poskiemme parran nyppimistä ja sensellaista. Armollista pääsiäisaikaa.              

                                                                                                                        Ossi Poikonen

15.3.2018

Marian ilmestyspäivä

Kun enkeli Gabrielin ilmestyi neitsyt Marialle ilmoittamaan Jeesuksen syntymisestä, se merkitsi suurta kutsua ”vähäiselle palvelijalle”. Hämmentyneenä ja ihmetellen Maria suostui. Lupaus kantoi ja hän sai kasvaa tehtävän mukana.

 

Neitsyt Marian osa ei ollut helppo. Millaisten huhujen keskellä hän mahtoikaan elää odotusaikaa ja tehdä vielä vaativaa matkaa raskauden lopulla. Pieni lapsi sylissään hän saa Simeonilta kuulla sydämen lävistävästä miekasta. Pian pyhä perhe joutuu pakenemaan vainoa. Nuorukainen katoaa vanhemmiltaan pääsiäisjuhlilla.

Eikä äiti aina ymmärrä sitäkään, mitä hänen jo aikuinen poikansa tekee. Ja kuinka äiti voisi olla ilman tuskaa nähdessään poikansa kuolevan ristillä.

Maria oli antanut elämänsä Jumalan käyttöön. Hän sai nähdä läheltä, kuinka pitkälle Jumalan rakkaus voi mennä, kuinka hänen poikansa otti kantaakseen toisten kuormat, vihat ja lopulta kaikkien synnit.

Kuoleman ja pimeyden vallat voittaneena Jeesus on maailman Vapahtaja. Hän kutsuu meitä seuraansa, elämän yhteyteen ja matkakumppanuuteen kanssaan. Elämämme luottaminen Vapahtajamme käsiin on kiitosta hänen armostaan, että hän sovittanut syntiemme ja lahjoittanut meille pelastuksen ilman mitään ansioitamme.

Maria kiitti saamastaan armosta näin: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.”

Meidänkään ei tarvitse olla enempää kuin vähäisiä palvelijoita, sillä Jumala itse varustaa rakastettunsa palvelukseensa, ”Kristuksen ruumiin rakentamiseen… kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa”, Ef 4: 12-16

Jari Honkakari

1.3.2018

Kuka minä olen, mistä tulen, minne menen?

Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa: syntymä johonkin sukuun, lapsuus, nuoruus, itse tehdyt valinnat elämässä ja tapahtumat, joita ei ole itse valinnut. Jokaisen tarinassa on varmasti paljon hyvää, josta on helppo olla kiitollinen. Valitettavasti elämään mahtuu varmasti myös asioita, jotka mieluummin unohtaisi. Mietipä hetki omaa elämääsi Juha Tapion laulun sanoin:

”Onko vastanneet vuodet unelmiis? Minkälainen tie sulle annettiin? Niin kaikki ohikiitävää. Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää?”

Laulun teksti on hieno kuva ihmisen elämästä. Elämä on sarja ohikiitäviä päiviä. Mitä jää käteen, kun kaikki on ohi? Tänään me olemme elossa, ja voimme vaikuttaa siihen, mitä tästä elämästä jää ns. viivan alle. Jumala haluaa myös vaikuttaa siihen. Hän häiritsee rauhaasi, vaatii huomiosi, kutsuu luokseen. Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on!” (Luuk.19:42)

Me olemme Jumalan luomistyötä. Sinä et ole olemassa sattumalta, etkä vain vanhempiesi tahdosta. Jumala on halunnut sinut tähän maailmaan. Jumala loi meidät elämään hyvää elämää vailla huolta ja murhetta. Olemme kuitenkin osa syntiin langennutta ihmiskuntaa. Meillä on taipumus tehdä, sanoa ja ajatella asioita, jotka eivät ole pelkkää hyvää ja kaunista. Synti on se syy, miksi Jumala yrittää saada huomiosi. Hän kutsuu, pyytää, ja toivoo, että tulisit. Joskus Hän joutuu hiukan ravistelemaankin. Hän tahtoo antaa kaiken anteeksi, mutta meidän on nöyrryttävä tunnustamaan, että emme pärjää omillamme. Synti on se syy, miksi Jeesus ristiinnaulittiin. Ei Hänen syntinsä, vaan meidän.

Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh.15:13)

On hyvä välillä pysähtyä katsomaan taakseen: menneitä vuosia, nuoruutta ja lapsuuttakin, onnistumisia ja elämän karikoita. On myös tärkeää osata jättää menneet taakseen ja suunnata katse eteenpäin, omasta itsestä kohti Jeesusta.

Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra.”

 

Vilho Mäkinen

Diakoni

Keuruun seurakunta

 

16.2.2018

Ärsyttääkö tietyöt? Tässä tie, joka pysyy aina priimakunnossa

Mitä sanasta tie tulee sinulle ensimmäisenä mieleen? Kenties idyllinen hiekkatie keskellä maalaismaisemaa järvien, peltojen ja heinäseiväsaitojen ympäröimänä. Ehkä mieleesi tulee vilkas, monikaistainen moottoritie, jossa maisemat eivät ole suuressa roolissa. Tärkeää on vain päästä määränpäähän. Mieleesi tullut tie voi olla myös aivan pikkiriikkinen polku keskellä metsää, minkä löytyminen ilahduttaa harhailevaa kulkijaa valtavasti.

Tie kertoo meille aina tarinaa eletystä elämästä. Joku muukin on kulkenut tästä. Minä en ole yksin. Tiet ja polut ovat alun perin muodostuneet juuri niin, että niitä pitkin on kuljettu useita kertoja. Kun kohdasta on kuljettu aiemmin, siitä on helppo kulkea myöhemminkin. Maahan piirtyy reitti, joka vie johonkin.

Tiellä on aina määränpää. Riippuen siitä minne olet menossa, sinun täytyy valita oikea tie. Väärä tie vie väärään paikkaan. Jos olet menossa Jyväskylään, sinun täytyy valita Jyväskyläntie. Jos haaveilet kokin ammatista, sinun kannattaa valita kokkikoulu. Jos haluat levittää iloa ympärillesi, voit valita auttamisen tien.

Mutta minne koko elämämme tie lopulta johtaakaan? Valitsimmepa elämässämme mitä tahansa teitä, koittaa lopulta se päivä, kun teiden valitseminen loppuu ja edessä on enää viimeinen määränpää. Onneksi meidän ei tarvitse päämäärättömästi harhailla ympäriinsä vailla tietoa lopullisesta päämäärästä vaan olemme saaneet kartan avuksi tälle matkalle. Raamatusta löytyy neuvoja monenlaisiin risteyspaikkoihin helpottamaan valintaa, mutta kaikkein oleellisin neuvo kohti taivasta on tämä:

”Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14:6)

Jeesus on kuollut ristillä ja noussut ylös taivaaseen, jotta me saisimme kaikki syntimme anteeksi ja voisimme seurata tuota samaa tietä Isän Jumalan luo. Tämän uskomalla meillä on tie ja määränpää selvillä. Lisäksi tältä tieltä löytyy mitä upeimmat näköalapaikat, hulppeimmat levähdyspaikat ja mahtavat matkakumppanit.

 

Tero Heikkilä

Nuorisotyönohjaaja

Keuruun seurakunta

9.2.2018

Kohti pääsiäistä

Talo on hiljainen. Kynttilänliekki lepattaa luoden tunnelmallisen ja rauhoittavan olon. Katson ikkunasta ulos. Luminen maisema aukeaa eteeni. Tuntuu hyvältä istahtaa hetkeksi alas ja katsella elämää rauhassa. Perheessämme eletään murrosiän tuomien haasteiden aikaa. Nuoremme haastavat omalla käytöksellään monin tavoin. Oma kasvunpaikkani äitinä on hellittää vähän ja väistyä hieman sivuun, ollen kuitenkin saatavilla. Helmihetkiä ovat ne hetket, kun nuori tulee ja kysyy neuvoa häntä mietityttäneeseen asiaan. Kohtaaminen, rakkaus ja välittäminen kantavat meitä molempia eteenpäin.

Kirkkovuodessa on alkamassa matka kohti pääsiäistä. Tuolla matkalla kohtaaminen ja rakkaus vievät myös eteenpäin. Laskiainen on saanut nimensä paastoon laskeutumisesta. Paastoaminen on hiljentymistä, itsetutkistelua, mahdollisesti pidättäytymistä jostakin ja tilan raivaamista oleelliselle omassa elämässä. Paastoaminen on myös oman elämän katselemista Jumalan läsnäolossa, syventymistä tutkimaan millainen Jumala on, millaisen tien Jeesus kulki ja mikä merkitys sillä on minulle. Paastoaminen on myös rukouksen aikaa. Rukous on uskallusta puhua Jumalan kanssa kuin ystävän kanssa puhutaan. Se on vuoropuhelua. Siinä luotu puhuu Luojalleen ja Luoja puhuu luomalleen. Seitsemän viikon matka laskiaisesta pääsiäiseen voi rikastaa ja kirkastaa omaa sisäistä elämää. Tuo matka voi auttaa löytämään itsensä ja elämänsä uudella tavalla kohdattuna ja rakastettuna. Siunattua matkaa kohti pääsiäisen iloa!

Rakas Jeesus, tulen eteesi kysellen, millainen on minun paastonaikani? En osaa hiljentyä kiireisen arjen keskellä enempää kuin muulloinkaan. Kokemuksesta tiedän, ettei paastoaminen tai jostain luopuminen tuo minua lähemmäksi sinua. Jospa luopuisinkin omasta yrittämisestä? Antaisin vain sinulle tilaa elämässäni. Olisi varmaan hyvä rukoilla enemmän ja lukea sanaasi useammin. Sellaisen paastonajan haluaisin. Auta minua siihen, sillä jokin minussa pistää vastaan. Vedä minua lähemmäksi sinua. (Kirjasta Rukouksia hiljaisuudessa, Seppo Laakso)

Kaisa Pihlajamäki, Keuruun seurakunta

31.1.2018

Sitoudu sanaan, tutki totuutta, virkisty valossa!

Kynttilänpäivä, kevään merkki, kertoo valosta. Valkoinen hanki vahvistaa yhä korkeammalla ja kauemmin loistavan auringon valon jopa sietämättömän kirkkaaksi. Valo virkistää, mutta saattaa myös ahdistaa paljastaessaan kaamoksen hämärässä piiloon jääneet tahrat, roskat, pölypallot ja muun sotkun.

Joskus päivän kunto ei riitä valon kohtaamiseen. Silloin vedetään pimennysverhot ikkunoihin ja käperrytään hämärään. Tällaisillakin päivillä on sijansa, mutta pidemmän päälle terveellisempi vaihtoehto niin ruumiille kuin sielulle on tietenkin siivota ja ulkoilla.

Kynttilänpäivän kirjetekstissä apostoli Johannes kirjoittaa: ”Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää.” Jumalan valo tuli ensimmäisenä jouluna maailmaan. Vanha Simeon tunnisti tuon valon Jeesus-lapsessa, joka aikuiseksi vartuttuaan itsekin sanoi olevansa maailman valo. Hänen seuraajiensa ei tarvitse kulkea pimeässä.

Jeesuksessa yhdistyvät mielenkiintoisesti käsitteet valo, sana ja totuus. Omien sanojensa mukaan hän on, monien muiden määreiden lisäksi, valo ja totuus. Raamattu kertoo Jeesuksen olevan myös Sana, jonka voimalla koko maailma on luotu ja joka pitää kaiken koossa. Jäähyväisrukouksessaan Jeesus pyytää, että Isä pyhittäisi hänen seuraajansa totuudella, ja tarkentaa: ”Sinun sanasi on totuus.”

Lihaksi tullut Sana sitoutui maan päällä ollessaan järkähtämättömästi kirjoitettuun sanaan. Kirjoituksiin vedoten hän torjui kiusaajan houkutukset. ”Ettekö ole lukeneet, mitä kirjoituksissa sanotaan?” -repliikki tuli tutuksi niin fariseuksille kuin opetuslapsillekin.

Uskallammeko kohdata Jumalan sanaan sisältyvän totuuden ja valon piilottamatta sitä omien suhteellisten ja vaihtoehtoisten totuuksiemme verhojen taakse? Se valo paljastaa säälimättä tahrat, sotkut, virheet ja puutteet. Mutta se tarjoaa myös valmiiksi maksetun puhdistuspalvelun. Jeesuksen seurassa sanaan sitoutunut totuus vapauttaa ja valo virkistää.

Heikki Koljonen

Kanttori

Keuruun seurakunta

22.1.2018

YHTEYTTÄ KAIKILLA AISTEILLA

Takana joulun tuoksut, kynttilän valo, tutut joululaulut, uudenvuoden räiskyvät valokuviot taivaalla – kaikkea niin paljon, koettavaa ja sydämelläkin tunnettavaa. Paluu arkeen ja rutiineihin tai yksinäisyyteen lomalaisten palatessa koteihin. Muutosta, vaikka kaikki on ennallaan. Paloauton, ambulanssin tai poliisin hälytysääni saa havahtumaan – Onneksi kaikki on ennallaan. Onneksi on tutut rutiinit, oma rauha, ystävät, perheenjäsenet ne tärkeimmät asiat, jotka pitävät elämäni kasassa.
Mikä on tila, jossa pystyn parhaimpaan– itseni löytämiseen? Hetki, jossa saan olla oma itseni. Hetki, jossa ajatukset virtaavat ja saan aistia elämää kaikilla aisteilla. Saan tuntea lumen kylmyyden ja kuulla sen narinan, Nähdä tähden tuikkeen ja hymyn ystävän kasvoilla. Saan tuntea iloa ja surua, pelkoa ja rakkautta. Hetki, jossa koen kuuluvani johonkin, vaikka olisin aivan yksin. Jumala antoi tämän kaiken minulle ja sinulle. Aina en ehdi tai jaksa huomata sitä ja tunne kiitollisuutta. Itse teen kiireen, levottomuuden, riittämättömyyden sen, mikä sitoo rakkauden ja levon elämästäni, sen etten aina tunne kaikilla aisteilla vaan tukahdutan ne.
Kuulenko Jumalan hengityksen, Hän antaa voimansa sydämen lyönnin tahtiin, jos en kiirehdi liian nopeasti eteenpäin.
Tänään torstaina on Kristittyjen ykseyden rukouspäivä, jotta olisimme yhtä Jumalamme edessä ja tukisimme toisiamme. Jotta olisimme kristittyjä tämän maailman keskellä ja näyttäisimme valoa sinne missä pimeys vie voiman ja valon tulevaisuudelta. Jotta haluaisimme ykseyttä: tyytyisimme vähempään ja näkisimme elämämme ainutkertaisuuden. Luottaisimme, että pienistä paloista koostuu paras elämä juuri minulle yhdessä muiden kanssa. Jotta jaksaisimme uskoa rukouksen voimaan, siihen, että Jumala tietää, näkee ja ymmärtää ja antaa kaiken mitä tarvitsen ajallaan. 2 Tim 1:9
Jumalan rakkauden täyttämää kevättä sinulle elettäväksi ja ihmeteltäväksi.

Kirsti Mäkinen

Nuorisotyönohjaaja

14.1.2018

Joulun lapsesta syntisten Vapahtaja

Vaikka joulu on jo takana ja Nuutinpäiväkin nyt lauantaina, elämme silti kirkkovuoden joulupiiriä, mikä kestää kynttilänpäivää seuraavan lauantain ehtookellojen soittoon asti. Nyt loppiaisen jälkeen kohtaamme evankeliumiteksteissä aikuistuneen Jeesuksen.
 
Toisen loppiaisen jälkeisen sunnuntain aihe on, Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa. Hän osoittaa Vanhan Testamentin profeetta Jesajan lupausten täyttyneen. Jumalan valtakunta saapui ihmiseksi tulleessa Sanassa ajan ja paikan todellisuuteen.
 
Kaanaan häissä Jeeus teki ensimmäisen tunnustekonsa, tarjottavaa viiniä riitti. Usein tällä tapahtumalla ihmisten kesken pilkataan uskoa ja raittiutta. Tosiasia kuitenkin, jonka monet ovat kokeneet henkilökohtaisesti ihmeenä, on se että Jeesus on poistanut elämästä alkoholin orjuuden ja viina sekä viini ovat vaihtuneet vedeksi.
 
Raittius ja tipaton tammikuu ovat ihan hyviä asioita. Mutta kuten Haapamäen katulähetyksessä toiminnan perustaja usein sanoi, raittius ei pelasta Jumalan edessä, vaan siihen tarvitaan syntisten Vapahtajaa, Jeesusta Kristusta. Kodin arjessakaan kattilan ulkopuolen pesu ei riitä, vaan kattila on puhdistettava sisältäkin.
 
Kun ihminen haluaa olla aito ja rehellinen, paljastuvat synnit omasta elämästä. On asioita, joita voi yrittää korjata ja välttää tulevaisuudessa. Mutta yhä enemmän omatunto nostaa esille asioita, jotka ovat eivät vain vaikeasti korjattavissa vaan peruuttamattomasti tehtyjä lähimmäistä ja Jumalan tahtoa vastaan. Sielunvihollinen koettaa ajaa ihmisen epäuskoon ja epätoivoon.
 
Jumala kuitenkin tahtoo hyvää jokaiselle. Hän ei halua kenenkään jäävän sielunvihollisen haltuun ja juuri siksi Hän lähetti Poikansa Vapahtajaksemme, joka hankki kuolemallaan vapautuksen syyllisyydestä ja synnin vallasta.
 
Lauri Oinonen
 

© 2018 Keuruun Seurakunta