Majakka

6.6.2019

Yhdessä olemme vahvempia

Isä oli vakavasti sairas ja kutsui riitaisat poikansa vuoteensa ääreen. Hän pyysi nuorinta katkaisemaan antamansa lyijykynän, helppo tehtävä. Seuraava veljeksistä sai kolme kynää nipussa katkaistavaksi, ei ihan niin helppo, mutta katkesihan ne. Kolmas veli sai tusinan kyniä, eipä katkennutkaan vaikka kuinka väänsi.

Jääkiekon mm-kulta on yhdistänyt positiivisuudellaan suomalaisia, niinkuin teki mestiskulta viime vuonna ja hopea tänä vuonna Keuruulle. Yhteinen tavoite ja yhdessä tekeminen antaa voimia moninkertaisesti.

Jere Sallinen sanoi ja presidentti siteerasi: kun näkee että muut tekevät kaikkensa, että minäkin voisin onnistua, niin se asenne tarttuu…

Tai Marko Anttila antoi voittopokaalin eli pojan ensimmäiseksi konkari ensikertalainen Kristian Kuuselalle, armottomalle raatajalle, jonka panos ei näy tilastoissa, mutta toteuttaa Sallisen teesin.

Ja kaikesta tästä kasvoi vahvuus joka kesti ja tuotti hyvän hedelmän.

Vielä yksi ajatus, jota esimieheni Ossi lanseerasi tuon tuosta: kunpa itse tulisin niin pieneksi, että joku voisi kokea itsensä ja tekemisensä tärkeäksi lähelläni.

Näissä teeseissä ja itsetutkistelussa on kyllä tarpeeksi eväitä meille kristittyinä, mitä voimme saada aikaan yhteisöllisesti ja yhdessä tehden. Jeesus sanoi: niinkuin Minä ja Isä olemme yhtä, hekin olisivat yhtä, että kun maailma heitä katsoo he uskoisivat (Joh 17:20)

Hyvää Kesää kaikille toivoo evp (elää vaimonsa palkalla) Kolhosta eli Peräisen Jouni

29.5.2019

Hapuilijasta sillan tolpaksi

Kulunut reilu vuosi on ollut itselleni uuden kristillisen ymmärryksen syvällistä jäsentymistä. Matka on edelleen kesken, mutta paluuta vanhaan ei tunnu olevan.
   ”Raamatussa taivas ei ole tulevaisuuden määränpää vaan arkisen elämämme kätkössä oleva ulottuvuus – Jumalan ulottuvuus. Jumala teki taivaan ja maan ja lopulta hän tulee korjaamaan ne ja yhdistämään ne keskenään ikuisesti.” Näin opettaa Durhamin ex-piispa N. T. Wright. Hän huomauttaa, että vallitseva käsitys maan ja taivaan totaalisesta erosta periytyy selvemmin pakanallisesta uskonnollisuudesta.
Entäpä jos taivas ei siis olekaan jossain tuolla kaukana? Entäpä jos taivas ja maa ovatkin päällekkäiset todellisuudet ja leikkaavat toisensa? Mitäpä jos tätä maailmaa ei kerran hävitetäkään, vaan se yhdistetään Kristuksessa Jumalaan niin, että kätkössä oleva tulee täydellisesti ilmi? Siinä tapauksessa keskeinen kysymyksemme onkin miten saada yhteys siihen, joka on kätkettynä juuri tässä ja nyt. Yhteyden auettua meistä tuleekin silta kahden päällekkäisen todellisuuden välillä.
”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä
ja totuudessa.” (Joh. 4:23) Me emme siis rukoile jotain kaukaista Jumalaa vaan rukoillessamme Jeesuksen nimessä meidän ympärillemme avautuu erityisellä tavalla ylösnousemuksen huone.
Jeesus sanoo: ”parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’” (Luuk. 10:9) Voisiko tuleva helluntain aika merkitä myös meidän kirkossamme jotain sellaista?

Seppo Viljasjärvi

13.5.2019

Kutsu kotiin

Aikoinaan eräs haastattelija kysyi Pirkka-Pekka Peteliukselta: ”Rukoiletko joskus?” Petelius, joka tunnetaan ehkä parhaiten koomikkona, vastasi: ”Kyllä!” Sitten hän perusteli vastaustaan: ”Eihän meistä jää edes tuulen huuhtelemaa takapuolta.” Kaikessa keveydessään koomikon suusta tullut vastaus on syvästi totta.

Meidän henkilökohtainen maailmanloppumme ei johdu ilmastonmuutoksesta, vaan siitä, että menetämme luottamuksen elämän tarkoitukseen ja Jumalaan. Sama tarkoituksen puute ajaa ihmiset kuluttamaan luonnonvaroja, ihmissuhteita, päihteitä ja niin edelleen tavoilla, jotka ovat vahingollisia. Me kuolemme ennemmin tai myöhemmin, mutta jos meillä on sisimmässämme syvä luottamus tarkoitukseen, joka ei pääty edes kuolemaan, emme ole toivottomia. Ensimmäisen kristillisen pääsiäisen sanoma, Jeesuksen ylösnousemus, avaa meille näköalan ikuiseen elämään, jonka vuoksi kannattaa elää rehellisesti ja oikein, vaikka emme saisi siitä mitään aineellista tai maallista hyötyä.

Raamattu kuvaa menneiden sukupolvien uskoa näin: ”Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata” (Hepr. 12:13-16). Ensi sunnuntain aihe kirkossa onkin Jumalan kansan koti-ikävä.

Me tarvitsemme edelleen omantunnon ihmisiä, jotka eivät tavoittele vain maallista hyvää, vaan joiden näköala ulottuu kauemmas. Vapaus on Jumalan meille antama lahja. Sitä meiltä ei voi viedä mikään, jos vain emme luovu siitä itse sisäisesti. Me olemme saaneet lahjaksi vapauden tarkoituksettomuudesta, vapauden syyllisyydestä ja vapauden kuolemasta.

Jukka Jämsén Hiippakuntasihteeri
lähetys- ja kansainvälinen työ Lapuan hiippakunta

2.5.2019

Ei aitoja, ei rajoja

 Ei aitoja, ei rajoja. Sellainen oli Jeesuksen ajan lammaspaimenen työpaikka. Paimenta tarvittiin pitämään lauma poissa viljelmiltä ja pedot loitolla lampaista. Tämän ajan ihminen on jokseenkin samassa tilassa kuin entisajan lampaat ilman paimenta: kaikki asiat näyttäytyvät samanarvoisina, kaikki palstat; elämän viljely ja varjelu kuten myös vihapuhe ja väkivalta ovat helposti valittavissa ja niitä esitetään henkilökohtaisina valintoina ja oikeuksina.
Jokaisen virikkeen ja mahdollisuuden perään säntäävät lauman jäsenet saavat porukan hajaantumaan. Mitä hyvä paimen haluaa laumansa tekevän? Paimenen pyrkimyksiä on kaksi. Hän pyrkii viemään laumansa parhaan ravinnon äärelle. Toinen tavoite on pitää lauma turvassa. Laumaa puolustaakseen hyvä paimen laittaa henkensäkin alttiiksi.
Vapahtaja vertaa itseään paimeneen. Hän kutsuu parhaan ravinnon ääreen. Hän tahtoo laumansa olevan turvassa jopa kuolemalta. Kaitse Jeesus, paimen hyvä, laumassasi minua! Eksyvä ja erehtyvä olen ilman sinua. (VK.378)

Unto Mikkonen diakoni, eläkeläinen

4.4.2019

Räystäät on tippumaisillaan ….

Tuttu iskelmä vuosien takaa muistuu aina mieleeni näin lumien sulamisen aikaan. Muistoissa on myös riemukas hetki vuosia sitten, kun Haapamäen Veturipuistossa esitetyssä iloisessa laulunäytelmässä kyseinen kappale soi. Samassa putosi lavastuksena olevan talon räystäskourun toinen pää alas. Tarkoituksella toki se pudotettiin ja me yleisössä hekotimme tajutessamme ajatusyhteyden.

Räystäät tippuvat sulamisvesiä ja kattoja kastelevien kevätsateiden vesimassoja. Purot solisevat ja katse etsii pajunkissoja luonnosta. Pääsiäinen on tulossa, kevät on tullut ja talven kylmyys on taakse jäänyttä elämää. Kevätihmisenä itselleni tämä tästä vain paranee, sillä odotan ensimmäisiä vihreitä silmuja ja toukokuun hentoa viherrystä. Lupausta yltäkylläisestä luonnon kauneudesta sekä auringon valosta.

Kirkkovuoden aika on nyt mietteliästä Vapahtajan kärsimystien seuraamista. Meidän pelastuksemme vuoksi se kaikki tapahtui, meidän tulevaisuutemme turvaksi suunniteltiin pyhä elämän matka joulusta pääsiäiseen. Sunnuntaiden tekstit kertovat Jeesuksen opetuksista matkallaan kohti Jerusalemia ja nyt kerrataan tärkeitä kohtaamisia ennen jäähyväisiä. Valtava kärsimys mietityttää meitä, mutta se kuuluu Jumalan suunnitelmaan. Lupaus suuresta on taustalla olemassa koko ajan. Pääsiäisen evankeliumi julistaa: Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen.

Tämä kaikki on vasta alkua jollekin paljon tärkeämmälle, niin kuin alkaneen kevään lupaus kesän elinvoimasta. Nyt on vielä hämärää, mutta routa sulaa jo, lumet katoavat ja ruskea kulottunut maa vihertää vielä. Niin on kerran myös ihmisen laita. Kuoleman jälkeen uskomme saavamme uuden elämän, jossa ihmissielu saa kukoistaa Jumalansa yhteydessä juuri niin kauniina ja puhtaana kuin se alun alkaenkin luotiin. Sitäkin on vielä kuitenkin odotettava kuten tämän kesän tulemista.

Merja Kaunismäki

21.3.2019

TERVE MARIA – ENKELIN TERVEHDYS

Olen kuullut sanonnan – ”Tuli niin kiire, ettei ehtinyt aavemariaa lausumaan”.  Suomalais-luterilainen versio taitaa kuulua –… ettei kerennyt kissaa sanomaan. Katolisten kiire ei tunnu olevan yhtä tulenpalava kuin meidän…Aave Mariaan kun tahtoo kulua tovi ja toinenkin.

Ave Maria, gratia plena, Dominus tecum: benedicta tu in mulieribus, et benedictus fructus ventris tui Iesus. Sancta Maria, Mater Dei, ora pro nobis peccatoribus, nunc et in hora mortis nostrae.  Amen.

Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi. Siunattu sinä naisten joukossa ja siunattu kohtusi hedelmä Jeesus. Pyhä Maria, Jumalanäiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuolemamme hetkenä.  Aamen.

Useinmiten  kai kuulemme tuon latinankielisen tekstin  laulettuna. Tunnetuin sävelmä lukemattomien  versioiden joukosta saattaa olla itävaltalaisen Franz Schubertin teos 1800-luvun alkupuolelta. Tuon tuostakin putkahtaa uusia tallenteita tuosta iki-ihanasta sävellyksestä.

Tulevan Marianpäivän asiaa ei kuitenkaan hoideta pelkillä nuoteilla, tarvitaan myös sanoja ja sanomaa. Kissankiirettä ei kuitenkaan kannata paastonaikana harrastaa. Paaston ideana on ottaa aikaa olennaiselle, siis hätistää turhaa törkyä ja höttöä etäämmälle. Nasaretin Maria voisi tarjota meille tässä asiassa tärkeää vertaistukea.

Yhdeksän kuukautta ennen esikoisensa syntymää nuori Maria sai tervehdyksen enkeliltä. Aluksi hän oli hämillään, mikä luonnollisinta. Olihan hän kokematon, neitsyt. Kuinka usein mekin olemme hämmentyneitä elämämme äkkikäännösten ja isojen uutisten edessä. Esimerkiksi vakavan sairauden edessä olemme aivan kokemattomia jopa ikäihmisinäkin.

Maria toteaa lopulta: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit”. Kunpa mekin voisimme luottaa Marian tavoin ja nöyrtyä ja suostua uusien ja tuntemattomien asioiden edessä. Asioilla on tapana järjestyä ja kaikesta voi selvitä. Jumala siinä meitä auttakoon.

Ossi Poikonen

15.3.2019

”Kerran usko lapsuuden sulla oli suloinen, kätes rukoukseen liitit ain…”

Lapsuuden usko on jotain sellaista, jota me kaikki tavoittelemme, ainakin periaatteessa. Uskoa, joka ei aseta mitään kyseenalaiseksi. Uskoa, joka luottaa yksinkertaisesti siihen, että Jumala on tarkoittanut kaiken tapahtuvaksi niin kuin se tapahtuu. Uskoa siihen, että juuri minä olen Jumalan rakkauden arvoinen. Uskoa, joka elää tässä hetkessä eikä murehdi menneitä, mutta ei myöskään pelkää tulevaa. Mutta samoin kuin tuo otsikkona oleva tuttu rippikoululaulu tuo minun mieleeni nuoruuden huolettomat ajat, niin myös lapsuuden usko koetaan usein jotenkin nostalgisena ja vähän naivinakin. Riparilaulu jatkuu: ”Etsiessäs onnea harhateille jouduit sä. Surua ja tuskaa toi vai maailma.” Sitäkö siis on aikuisen elämä ja usko, surua ja tuskaa. Koko ajanko pitää olla varuillaan, muuten joutuu harhateille. Ei pidä päästää itseään liian helpolla. Usko ei ole mikään leikin asia.
”Onnellinen lapsena olit äidin helmassa, äiti lauloi sulle maasta taivahan.” Ensi sunnuntain evankeliumi tekstissä (Matt. 15:21-28) kerrotaan äidin uskosta. Tälle äidille tuskin oli laulettu maasta taivahan, olihan hän kaanaalainen, vääräuskoinen jopa Jeesuksen silmissä! Raamattu ei kerro, miten hän oli uskoon tullut, mutta oikea leijonaemo hän ainakin oli. Hän ei lannistunut Jeesuksen välinpitämättömyydestä eikä hyväksynyt edes suoraa kieltoa. Hän uskoi, että Jeesus voisi parantaa hänen tyttärensä ja oli valmis laittamaan peliin koko ihmisarvonsa uskonsa vuoksi. Hänen uskoaan koeteltiin, mutta Jeesus totesi sen lujaksi ja tytär parantui.
Meidän kaikkien uskoa koetellaan aina välillä. Elämä ei aina ole oikeudenmukaista vai voitko rehellisesti väittää, ettet joskus ole ajatellut ”Miksi Jumala salli tämän?” Lapsuuden usko -laulu päättyy kuitenkin sanoihin ”Päiväsi hän uskoi käteen Jumalan” Aivan niin kuin meidän jokaisen jokainen päivä on Jumalan kädessä. Näin uskoen,

Leena Santaniemi
lapsityönohjaaja/lähetyssihteeri

1.3.2019

Hetken tien keveyttä

Tulevana pyhänä vietämme laskiaissunnuntaita. Aloitamme kirkkovuodessa hiljalleen suuren paaston. Jeesuksen 40 autiomaassa viettämäänsä päivää mukaillen meidänkin tulisi paastota ja tutkailla elämäämme. Perinteinen paastoaminen ei kuitenkaan ole tämän päivän suomalaisessa luterilaisuudessa kovin tavallista. Olemme tainneet kadottaa sellaisen hengellisyyden, jossa esimerkiksi tietystä ruoasta pidättäytyminen voisi olla yhteydessä persoonallisen Jumalan kanssa lähentymiseen. Ajatus paastoamisesta näyttäytyy meille helposti jonkinlaisena vaivalloisena suorittamisena.

Menneiltä opiskeluajoiltani muistan, kun analogiset TV-lähetykset lopetettiin. Päätin tuolloin, etten hanki itselleni digiviritintä. On vaikea kuvailla kuinka elämä tuntuikin rauhoittuvan yhden median sulkeuduttua arjesta. Myönnettävä on, että muut mediat ovat sittemmin hiljalleen vallanneet huomiollaan kaiken vapautuneen tilan – ehkä enemmänkin. Toimiva telkkarikin olkkarista taas löytyy. Nykyään kuitenkin paras hetki sen edessä on valehtelematta lauantai-illan juuri sopivan mittainen Avara luonto. Molemmat kokemukset todistavat itselleni, mistä hetken syvyys löytyy.

Eiköhän paaston idea kirkastu meille uudelleen, kun etsimme nimenomaan mahdollisuutta vähentää tekemistä ja virikkeitä. Jos paastoaminen alkaa tuntua suorittamiselta, se on saattanut kääntyä vastakohdakseen. Ehkä ruoka ei välttämättä ole paras alue aloittaa sitä.

Taivas ei ole jossain kaukana. Kiitos Jeesuksen, taivasten valtakunta on tässä ja nyt. Pysähtyminen on siksi myös hengellinen mahdollisuus. Tätä kautta paastoon voi löytyä iloisen kilvoittelun ulottuvuus.

Seppo Viljasjärvi

14.2.2019

Kunto kohillaan

”Etsi aina elämässä kaunista ja hyvää, silloin kannat sydämessä onnen kultajyvää” lukee pienessä taulussa keittiömme seinällä. On ollut aikoja, jolloin tuo kaunis ajatus on tuntunut liian kaukaiselta arkisessa elämässä ja taas aikoja, jolloin se on ollut ponnahduslauta tekoihin, jotka ovat tuntuneet oikeilta, vaikka ovat vaatineet rohkeutta.
Sain olla viime viikon Kelan järjestämällä kuntoutusviikolla – selkäsairaita kaikki, jotkut kipeämpiä kuin toiset. Ymmärrys oli yhteistä – toive arjesta, josta selviäisi mahdollisimman kivuttomasti, jos se mitenkään on itsestä riippuvainen. On asioita, joihin voin vaikuttaa ja asioita, joihin en. Näin koko elämässäkin. On henkisesti kivuliaita ihmissuhteita, työpäiviä, perhetilanteita, jopa niin rakkaissa asioissa kuin harrasteet, on hankalia hetkiä. On päiviä, jolloin elämä on niin pysähdyksissä, että ulospääsyä ei näy.
Kuntoutusjaksolla valettiin intoa ja luottamusta hoitaa omaa itseään pienillä mutta säännöllisillä asioilla, ennen kuin huomaan olevani niin kipeä, että on pakko tehdä jotain. Voisiko elämässänikin olla jotain samankaltaista, hoitaisinko itseäni niin, että Jumala saisi antaa voimaa joka päiväiseen arkeeni. Säännöllinen huolto auttaa jaksamaan. Elämä voi tuoda eteeni minusta riippumattomia vaikeuksia, niistäkin selviän paremmin, jos lähtökuntoni on parempi.
Jokaisessa jumalanpalveluksessa on osio, jossa muistutetaan, jokainen meistä sortuu pienenpiin ja suurempiin tyhmyyksiin, joita synniksi nimitetään. Joskus työnnän ne pois ja sanon oho tai se oli läppä, tai no etkös vitsiä ymmärtänyt – mielen pahoitin kuitenkin.”Jeesus sanoo:: ystäväni, ole rohkealla mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.” Se toistuu samoilla sanoilla, sillä tuo asia ei muutu.
Jumala on aina valmis, hoidimme itseämme joka päivä, kerran viikossa tai sitten kun se katastrofi yllättää. Itse jaksamme paremmin, jos hoidamme itseämme useammin. Kun itse voin paremmin, jaksan etsiä sitä ihmisyyden kultajyvää omasta ja lähimmäistenikin elämästä. Anteeksiantamus on rakkautta, hyvän etsiminen tahdon asia. Hyvää ja siunattua päivää sinulle!

Kirsti Mäkinen, nuorisotyönohjaaja Keuruun seurakunnassa

7.2.2019

Kevättä keskitalvellakin

Kun minut vihittiin papiksi Lapuan tuomiokirkossa 8.6.1972 ja nimitettiin Multian kirkkoherran apulaiseksi, sain lähinaapureiltani Multian Riuttakoskelta lahjaksi postillan nimeltään ”Kevättä keskitalvellakin”. Aina tähän aikaan vuodesta olen muistanut tuon kirjan toivorikasta nimeä ja kirjan antajia olipa sitten kuinka kovaa  pakkasta tai lunta paljonkin maisemissa.

Maan ja taivaan Luoja on myös antanut tänne Pohjolaan vuodenajat. Luomisessa kaikki on saanut tarkoituksensa. Tieteen tehtävä on tutkia ja nimetä luomisen olemusta. Mitä enemmän tiedämme, sitä vähemmän tunnemme tietävämme. Näin on yleensä maailman eturivin tutkijoiden toteamus. Vähäinen tieto ylpistää, mutta suuri tieto tekee ihmisen nöyräksi.

Luomisteot, joita ihminen tutkii, ovat tekijänsä puhetta kaikessa pienimmistä tähän mennessä havaituista asioista kaikkien suurempiin nyt tunnettuihin ulottuvuuksiin. Virren 576 ajatukset sanovat:”On ankara ja pitkä talviyö, vaan läpi senkin jatkuu Luojan työ”. Keskitalvellakin Luojamme asettamien maapallomme liikkeiden mukaan, käymme kohti kevättä. Luomisen Jumala on läsnä aina.

Uskomme mukaan Jumala on kaiken näkyväisen ja näkymättömän Luoja ja ylläpitäjä. Näin on myös ihmisen kohdalla. Ihminen koostuu Jumalan luomista alkuaineista. Tämän me tiedämme tarkkaankin. Mutta elämä ja henkinen olemuksemme on enemmän. Raamatun ajatus elämän hengen puhaltamisesta ihmiseen on ja jää Luojan salaisuudeksi ainakin tässä ajallisuudessa.

Luomisessa Jumala kutsui luomansa ihmisen vertauskuvallisen ilmaisun mukaan omaksi kuvakseen, jolla on sisimmässä omatunto eli taju oikeasta ja väärästä ja meille vielä ymmärryksemme yli käyvä iankaikkisuus. Mitä emme ymmärrä, sen kyllä Luojamme ymmärtää. Meidän ei tarvitse hätäillä.

Raamatun Jumala on meidän puolellamme. Kun lankeemus turmeli ja yhä turmelee ihmisen onnistumista toimia lähimmäisensä hyväksi ja luomistarkoituksen mukaan ”viljellä ja varjella” luotua, niin Jumala ei halua siltikään hylätä ihmistä. Hän antoi poikansa Jeesuksen meille Vapahtajaksemme, jotta meillä langenneilla on syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus.

Lauri Oinonen

 

© 2019 Keuruun Seurakunta