Majakka

23.8.2019

Taakkoja kannettavaksi

Pihlajat ovat nyt valtavan kauniita. Marjoista punaisenaan ne oikein hehkuvat ja oksat ovat niin marjaisat, että ne painuvat ihan luokalle.
Alkukesällä ylväänä kukkasia kantaneina ne taipuvat nyt maata kohti taakkansa alla. Kuin ihminen ikään omien taakkojensa kanssa. Me
olemme kuin nuo puut. Jokaisella on omat murheet, vaikeudet, hankaluudet. Salaisuuksiakin joskus kannamme ja nekin saavat meidät
kumaraan, hartiat lysyyn ja katseen viistämään kohti maata. Taakkani kannan silti kun ne nyt annettu kerran on. Kannetaan sitten.
Yhtenä päivänä tulee lintuparvi. Niitä on kymmeniä ja kuhina oksistoissa valtava. Pian ovat marjat poissa ja puun tyhjennyttyä ovat linnutkin
poissa. Pihlaja on taakoistaan vapaa ja lehvät kääntyvät kohti korkeutta. Kun me pääsemme vaivoistamme vapauteen tuntuu se samalta.
Taivaan lintuparvi vie riesamme pois. Asiamme ratkeaa, riitajuttu selviää, ongelma saa ratkaisun, sairaus saa hoidon ja kipu jää leikkauspöydälle.
Ahdistunut mieli purkaa surunsa pois ja anteeksisaaminen pudottaa pahan mielen taakat päiväjärjestyksestä ulos. Saa olla taas vapaa ainakin
hetken verran.
Taakat kuuluvat elämäämme, isot ja pienet. Ehkä kannamme sellaistakin mitä ei tarvitse mukana raahata. Emme vain osaa aina päästää irti eikä
aina pysty unohtamaan. Siksi taakkoja elämään kertyy ja päät painuvat. Hautavärssyssä sanotaan, ettei lähtijää enää huolet vaivaa eivät taakat
paina. Niin se onkin, silloin ne viimeistään pois jätetään. Olisi niitä kyllä hyvä jo nyt jättää, jos se meistä riippuu. Opetella taakoista luopumiseen tässä elämässä
eikä sitten joskus.
Kuulin jonkun sanovan, että suru on kaunis kantaa. No jaa, enpä tiedä. Mutta surunsa, murheensa kauniisti kantavia näen joka päivä. Itse taakka
ei ole mieluinen kenellekään. Olisiko sellainen kantamus sitten kuin Pihlajapuu marjoineen. Toisen silmissä kaunis mutta kantajalle painava.
”Herra, tuskani on suuri, vaikea on ahdinko. Mutta ahdingossa juuri olet toivon kallio. Olet aamun luvannut tänne saakka suojellut. Yössä
laulan auttajalle, elämäni Jumalalle.” v. 348
Merja Kaunismäki

© 2019 Keuruun Seurakunta