Majakka

10.12.2019

VALOA – TOIVOA

Kaamos on jo alkanut pohjoisimmassa Suomessa. Täälläkin pimeää piisaa. Kesän valo on mennyttä, kevään valoa saadaan odottaa vielä vajaan kuukauden verran. Ilman valoa ei ole kuitenkaan elämää – mistä siis…? Taaksepäin tuijottajat tuppaavat muuttumaan suolapatsaiksi; eteenpäin on oltava elävän mieli.

Elämän matka on kuljettava, alusta loppuun. Miten voisi päästä lopusta uuteen alkuun? Alusta loppuun kuljetaan, siis suoritetaan, mutta lopusta alkuun kannetaan, uutta annetaan – lahjaksi. Viime viikolla saimme sylikyytiä kirkkovuoden päätöksestä uuteen aikaan, Adventtiin. Tällä viikolla kuljemme talvisodan muistoissa ja itsenäisyyspäivän herkissä hetkissä kohti lisääntyvää valoa.

Adventin valo ei tule edestä eikä takaa, vaan ylhäältä – ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi. ” (Jaak 1:17) Hoosianna-pyhänä sytytettiin ensimmäinen toivon valo pitkän pimeän päätteeksi. Se suuntaa katseemme eteenpäin ja ylöspäin. Olemme saaneet Jumalan siunausta ja suojaa niin monessa elämämme vaiheessa.

Edessä on kevään valo ja elämän herääminen, ylhäältä tulee ikuisuuden toivo kuoleman varjon maassa mataaville. Kuinka kauniita ovatkaan Adventin pienet liekit suuren pimeän keskellä. Valo voittaa aina pimeyden, pieninkin liekki väistää synkkyyttä viimeisenkin sammuneen tähden takana. Meitä kristittyjä ei ole kutsuttu voivottelemaan kaikkeuden pimeyttä, vaan sytyttelemään toivon tulia.

Adventti on tärkeä, mutta se on vasta airut, varsinaisen valon airut. Adventin toivon varassa jaksamme Jouluun asti. Jouluna Luoja kumartuu luotunsa puoleen ja antaa arvaamattoman arvon meille jokaiselle. Ensimmäisen Joulun jälkeen ei ole syntynyt ainuttakaan arvotonta ihmisen muotoista. Siinäpä aihetta juhlien juhlalle. Adventin onni on odottamisessa.

Ossi Poikonen

© 2020 Keuruun Seurakunta