Majakka

27.2.2020

Onko Jumala todella sanonut?

Sekä eilisen tuhkakeskiviikon että tulevan 1. paastonajan sunnuntain teksteissä esiintyy tuttu kuvaus syntiinlankeemuksesta. Käärme aloittaa kohtalokkaan keskustelunsa Eevan kanssa kyseenalaistamalla Jumalan selkeät ohjeet: ”Onko Jumala todella sanonut…?”

Samaa strategiaa Saatana on onnistuneesti käyttänyt läpi historian. Hän tietää, että ihminen, joka ei ota vakavasti Jumalan Sanaa, luisuu kaltevalle pinnalle, joka viettää pois Jumalan yhteydestä. Kuinka mielissään valheen isä onkaan siitä, että suuri osa jopa kristityistä pitää Raamatun alkulukuja vain myyttisinä tarinoina. Tai siitä, että Raamatusta on hyväksyttyä poimia vain sellaiset rusinat, jotka eivät vahingossakaan loukkaa tai syyllistä ketään. Miten hän nauraakaan suomalaiselle farssille, jossa Jumalan Sanaan sitoutuneita kansanedustajaa ja pastoria juoksutetaan poliisikuulusteluissa rikoksista epäiltyinä.

Ihmiselämänsä aikana Jumalan Poika ei kertaakaan kyseenalaistanut pyhiä kirjoituksia. Hänellä olisi ollut kompetenssia ja hyvä tilaisuus kertoa seuraajilleen, että älkää nyt tosissanne ottako noita ikivanhoja tarinoita. Vaan eipä sanonut Jeesus niin. Päinvastoin hän viittasi useaan otteeseen meidän Vanhan Testamenttimme kirjoihin. Kirjoituksiin vedoten hän torjui Saatanan houkutukset. Isäänsä rukoillessaan Jeesus totesi: ”Sinun sanasi on totuus.” Vahvempaa todistusta Raamatun arvovallasta ja paikkansapitävyydestä ei voi saada kuin lihaksi tulleen Sanan puheet ja teot.

Suhteellisiin totuuksiin ja kaikkea syleilevään suvaitsevaisuuteen sitoutuneelle ihmiselle Jumalan Sana on kauhistus. Absoluuttinen totuus ja pyhyys ei suvaitse hitustakaan syntiä, jota meistä jokaisesta löytyy yllin kyllin.

Sanan valo paljastaa kaiken, mutta ei häväistäkseen meitä vaan osoittaakseen, että tarvitsemme pelastuksen, jonka vain Jeesus, kiusausten ja kuoleman voittaja, voi lahjoittaa. Hän on ainoa tie Isän luokse. Jumala on sanonut niin. Todella.

Heikki Koljonen

kanttori

Keuruun seurakunta

13.2.2020

Kasvunpolkuja, keitaita ja lähteitä

Osallistuin muutaman työtoverini kanssa kirkon kasvatustyössä toimiville suunnattuun seminaariin. Siellä pohdimme viiden päivän ajan Suomen kirkon ja varsinkin sen kasvatustyön tulevaisuutta. Rakensimme seurakunnille uutta kasvunpolkua ikäkaudesta toiseen, mietimme kuhunkin ikään sopivia kokoavia ”keitaita” ja kristillisestä uskosta pulppuavia ”lähteitä”.  Pienen maalaisseurakunnan työntekijänä tunsin jonkun kerran olevani töissä hieman eri kirkossa, kun toiset. Koko Linnanmäen varaaminen seurakunnan yksityiskäyttöön kymppisynttäreitä varten tai eduskunnasta lähetetty tekstiviesti työasioissa eivät oikein ole arkeani. Seurakunnat ja työntekijöiden tehtävät ovat Suomen kirkossa kovin erilaiset, mutta tulevaisuuden kuva tilastojen valossa ei näytä kovin ruusuiselta kenellekään. Tilastot näyttäisivät, että uskonnollisuus Suomessa vähenee, lapsiperheiden ja lasten lukumäärä pienenee. 20-39v. jäseniä on jo nyt kirkossa vähiten, joten on todennäköistä, että nuorissa perheissä vain toinen vanhempi kuuluu kirkkoon, hekin kastavat lapsiaan yhä harvemmin ja silloinkin useimmiten muusta kuin uskonnollisesta syystä.

Ensi sunnuntain evankeliumiteksteissä puhutaan Jumalan sanan kylvämisestä. Jeesus on kylväjä, mutta myös hänen opetuslapsensa on lähetetty kylvämään sanaa luottaen siihen, että Jumala antaa aikanaan kasvun. Kasvattajan on helppo samaistua tuohon kylväjään; luomme lapsille ja perheille turvallisia kokemuksia oman uskonpolun rakennusaineiksi. Emmekä kuitenkaan tiedä minkä roolin se kenenkin polulla saa. Tilastot ovat onneksi vain tilastoja ja me kaikki voimme vaikuttaa niiden suuntaa. Jos opetuslapsena olo tuntuu liian vaativalta, ollaan rohkeasti vanhanajan isovanhempia, jotka opettivat iltarukouksen, kertoivat Raamatun kertomukset, ottivat mukaan kirkkoon ja pyhäkouluun ja elivät uskoa arjessa. Rohkaistaan ja tuetaan toisiamme uskonpolulla ja annetaan Jumalan huolehtia lopusta.

Leena Santaniemi
lapsityönohjaaja

6.2.2020

Perusasoiden äärellä

Perusasioiden äärellä

Pääkaupunkiseudulla ilmestyvä Kirkko ja kaupunki -lehti uutisoi tällä viikolla, että viime vuonna rippikoulun kävi lähes 50 000 nuorta, n. 1800 nuorta enemmän kuin vuonna 2018. Kaikista Suomen 15-vuotiaista rippikouluun osallistui viime vuonna 77,4%. Ja 1355 nuorta liittyi kirkkoon rippikoulun käytyään. Myös aikuisrippikoulun käyneiden määrä kasvoi. Hienoja uutisia. Rippikoulun ohjaajana minulla on etuoikeus osallistua tähän elämän perusasioiden kurssille vuosittain. Rippikoulua voisi kutsua myös kastekouluksi. Puolen vuoden aikana tutustutaan evankelis-luterilaiseen uskoon johon nuori on lapsena kastettu tai rippikoulun käytyään voidaan kastaa.

Rippikoulu on matka, johon mahtuu monenlaisia asioita ja tunteita. Seuraavassa listassa joitakin, joita on vastaani tullut. Isä, Poika ja Pyhä Henki, leiriläiset, isoset, vanhemmat, muut työntekijät, valmis ruokapöytä, kuuntelua, silmiin katsomista, kirkkovuosi kahdeksassa päivässä, kasvattamista, naurua, laulua, ulkoläksyjä, kadonneita tavaroita, epäonnistumisia ja onnistumisia, työryhmät, väsymystä, vastuunottamista, yhdessä tekemistä ja kokemista, hyvin tai huonosti nukuttuja öitä, imurointia, auto täynnä tavaraa, rukoilemista, kasvamista, villasukat, itkua, kuivauskaappi, ensiapulaatikko, turhautumista, iltaohjelma, tavaroiden ja opetusmateriaalin paikasta toiseen kuljettamista, huolehtimista, ärtymistä, roskapussin viemistä, Raamattu, virsikirja, nuoren srk:n veisukirja, oppimista, aikataulutusta, kärsivällisyyttä, yövahti, kannustamista, läsnäoloa, lähimmäisenä elämistä.

lähde: kirkkojakaupunki.fi

Johanna Lemmetyinen

© 2020 Keuruun Seurakunta