Majakka

25.2.2021

Onko maa litteä ja kuu juustoa?

Kuun pimeällä puolella on amerikkalainen tiedemiessiirtokunta. Michael Jackson ei kuollut, vaan elää Kanadassa. 5G-verkko levittää koronaa. Me kohtaamme paljon huhuja ja väitteitä, joista ei oikein tiedä, mitä niistä ajattelisi. Asiat esitetään meille varmoin äänenpainoin, mutta konkreettista näyttöä ei löydy. Joku uskoo nuo väitteet, toinen ei. Usko on mielenkiintoinen asia. Helpointa on uskoa asiat, jotka voidaan todeksi todistaa, mutta silloin onkin kyse tiedosta eikä uskosta.

Kun puhutaan Jumalasta, kumpaan koriin Hänet laitat? Hiukan outojen uskomusten, vai tosiasioiden koriin? Riittääkö Jumalan hylkäämiseen se, että emme voi nähdä Häntä? Vai riittävätkö silminnäkijöiden todistukset vakuuttamaan sinut Jumalan todellisuudesta? Jeesuksen aikana käytiin tätä samaa keskustelua. Jeesus ei jättänyt kuulijoitaan kylmäksi. Kantaa otettiin puoleen ja toiseen. Vastustajat olivat valmiita antamaan Jeesukselle turpaan – ja paljon pahempaakin. Puolustajat olisivat tehneet hänestä kuninkaan. Jeesus ei vakuuttanut kuulijoitaan vain puheillaan, Hänellä oli kättä pidempää puheidensa tueksi. Ihmiset saivat nähdä monenlaisia ihmetekoja, mutta silti kaikki eivät uskoneet Häntä Jumalan lähettämäksi. Suomalaisista sanotaan, ettemme usko ennen kuin näemme. Israelilaiset eivät uskoneet vaikka näkivät. Mikä saa tai saisi sinut uskomaan Jumalaan? Usko ei ole tietämistä, mutta ei se ole tietämättömyyttäkään. Maailman viisaimpien tiedemiesten (ja -naisten) joukossa on Jeesukseen uskovia, aivan kuten heitä on lukutaidottomien ja kouluttamattomienkin joukossa. Emme voi pakottaa ketään uskomaan, emmekä voi estää ketään uskomasta. Jumala synnyttää meissä uskon sanansa kautta. Toivoisin, että myös sinussa. Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” (Joh.11:25-26)

Vilho Mäkinen

25.2.2021

11.2.2021

Kevättä kynttelistä, valoa ja iloa 🙂

Aivan huikeaa on valon lisääntyminen. Valo saa useimmat ihmiset heräämään ja tätä hyvää tunnetta tarvitsemme jaksaaksemme. Hyvän äärellä mietin myös, milloin aarrearkku on kiinnostavimmillaan tai milloin juhla on parhaimmillaan? Juuri ennen löytymistään ja hetki ennen kuin se avataan/juuri ennen juhlan alkua. Kristinuskoon kuuluu ajatus siitä, että Jumala on meille ihmisille salattu. Vaikka tiedämmekin Jumalasta yhtä jos toistakin, emme voi kuitenkaan koskaan täysin ymmärtää ja selittää Jumalaa. Hän on aina enemmän kuin voimme sanoa ja ymmärtää. Jumala on meihin ihmisiin taottu aarrearkku, jonka olemassaolon jokainen sielussaan tunnistaa, mutta jota kukaan ei ole lopullisesti löytänyt eikä selittänyt tyhjiin. Jumalalla on meille annettavaa jatkuvasti!

Ensi sunnuntaina on sekä laskiainen, jossa aloitamme tutkistelemaan ihmeellisen Jumalan rakkautta uhritien ja kärsimyksen kautta, että ystävänpäivä, jolloin yritämme ilmaista sen mikä on sisimmässämme selvää joka päivä, mutta niin usein jää kertomatta. Molemmat aiheet kertovat samasta rikkaudesta, jonka kaipuu meillä on ja jota emme myöskään voi tuntea läpikotaisin. Aina löytyy uutta ja ihmeellistä. Ensi sunnuntain kirjeteksti nimittäin on tuo tunnettu rakkauden ylistys 1 Kor. 13, joka päättyy :”Niin pysyvät nämä kolme; usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”

Kirkkoisä Augustinus on kuulemma kirjoittanut näin: ”Jumala on niin mittaamaton, että kun tuntee Hänet löytäneensä, on jo etsittävä uudestaan.” Salattu Jumala löytyy jokaisen elämässä yhä uudestaan yhä uusissa tilanteissa ja uusien kysymysten ääreltä. Mistäköhän minä Häntä ja rakkauden rikkautta seuraavaksi etsisin?

Siunattua löytöretkeä valon ja rakkauden maailmaan!

Kirsti Mäkinen
nuorisotyönohjaaja

4.2.2021

Mustaa ja valkoista

Istun ystäväni keittiössä. Hän on kattanut kahvit ja rupattelemme niitä näitä. Siinä samalla katselen ulos ikkunasta avautuvaa näkymää pihamaalle. Kissa on tulossa retkiltään jostain mistä lie. Se on ihan pikimusta ja erottuu hyvin valkoista hankea vasten. Kotiin on tuo eläin tulossa ja levollisin askelin lähestyy kotipiiriään. Se huomaa autoni ja käy sitä haistelemassa puskurista ja renkaasta ja tietenkin merkkaa sen omalle reviirilleen kuuluvaksi. Hymähdän näylle.
Ajatukseni matkaa omaan lapsuudenkotiin ja sen eläimiin. Maatilalla oli kissat, koirat, lehmät, possut, lampaat ja ihana hevoseni. Oli kaverit koulussa ja naapurustossa. Mahtavaa aikaa kasvaa ja varttua. Juttelimme tuon ajan lemmikeistä ja tapahtumista ja nostalginen mieli valtasi keittiön. Eiköhän viisikymppisenä voi jo sanoa, että ”oli ne vaan hyviä aikoja”.
Onko muistoissa elämä kuitenkin jollain lailla mustavalkoista? Ennen oli paremmin kuin nyt.  Ennen oli valoisampaa nyt on vähän kaikki synkeämmän  sävyistä. Ei se todellisuudessa niin ole muisti vaan toimii sillä tavoin. Samanlaista elämää ollaan eletty vuosisadat. Musta on yhtä mustaa valkoinen hohtaa aina yhtä lailla.
Kirkkovuosi on kääntynyt nyt jouluajasta kohti paaston matkaa. Paljon jää taakse ja paljon on edessä. Kynttilänpäivän kirkkaus kimmeltää jo näköpiirissä. Korona saa senkin ylle varjonsa ja epävarmuutensa. Yhdessä emme saa vapaasti tätäkään aikaa ottaa vastaan. Ei kuitenkaan taas synkistellä, vaan otetaan päivä kerrallaan ja koitetaan jaksaa näissä oloissamme. Jumalan sana säilyy kuitenkin ja pääsiäinen on sieltä tulossa sitä ei koronakaan estä.
Kissa tuli rappusille sen näköisenä että voisi nyt tulla sisälle. Me havahduimme muistoissamme tähän päivään ja iloitsimme siitä hetkestä siinä ja silloin.
Merja Kaunismäki

© 2021 Keuruun Seurakunta