Papin paja

Ikuisuuden viljelyä

Kirjoitettu 1.11.2020 klo 18:51

Saarna pyhäinpäivänä 31.10.2020 vainajien muistohetkessä Keuruulla

  1. Kor. 15: 51–57

Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana:
– Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Missä on voittosi, kuolema?
Missä on pistimesi, kuolema?
Kuoleman pistin on synti, ja synnin voimana on laki. Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!

Elo ihmisen huolineen murheineen…

Elon hetki myös helkkyvin riemuineen…

Tämä elomme riemu ja rikkaus
Sekä rinnassa riehuva rakkaus…

Väliaikaista-ko?

Näissä taiteilija Matti Jurvan laulun sanoissa, erityisesti ehkä Vesa-Matti Loirin tulkitsemana, niissä moni suomalainen aistii syviä tuntoja: päälle käyvää elämän rosoista katoavuutta. Kenties sävelien siivittämänä niissä voi joku toinen elää läpi kätkettyä kauneuttakin.

Itse koen, että se miten edesmenneet läheisemme meille tänään elävät, sitä ei voi luonnehtia vain väliaikaiseksi. Merkitykset, jotka rinnassa elävät heidän myötään, hedelmä, joka meissä on kypsynyt heidän kauttaan, se kaikki on jotain muuta.

Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä. (Saarn. 3:11)

Näin puhuu Saarnaajan kirja Jumalasta ja ihmisestä vanhan raamatunkäännöksemme mukaan.

Sydämemme on ikuisuuden maja.

Juuri sitä läheinen on olemuksellaan ollut rakentamassa. Merkityksiä, jotka hamuavat väliaikaista pidemmälle, kurkottautuen iankaikkisuuteen.

Juuri siitä kaipuusta surumme meille kertoo: jännitteestä ikuisen ja väliaikaisen kesken.

Ilman tätä jännitettä, tuo vanha iskelmäkin olisi mieletön, eikä koskettaisi ketään.

Tuon laulun sanojen hyväksi vastinpariksi asettuvat nämä apostoli Paavalin tunnetut ja monissa häissä luetut sanat:

”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” 1. Kor. 13:13

Ei jotain väliaikaista niin kuin tämä ruumiimme vaan pysyvää, ikuista.

Kaikki se hyvä, totuudellinen, rakkaudellinen, mitä yhdessä hänen kanssaan elämässämme oli, kaikki se kosketti sitä, mikä meissä todellisesti voi kypsyä kohti iankaikkisuutta, kantaa kohti taivasta.

Paavali saattoi näin puhua todellisesti pysyvistä asioista, koska hän tunsi ikuisuuden, joka ei ollut väliaikaisen tavoittamattomissa. Hän tunsi ikuisuuden, joka tuli häntä tiellä vastaan ja sanoi

’Saul, Saul, miksi vainoat minua? Paha sinun on potkia pistintä vastaan.’

Vihassaan hän oli toivonut seurakunnan kuolemaa, mutta kohtasi tällä tavoin Kristuksen, jonka ylösnousemuksen ikuinen kirkkaus pisti, sokaisi hänen silmänsä, kunnes hän sai kristittyjen veljellisessä rakkaudessa näkönsä takaisin; sai alkaa katsoa elämää läsnäolevasta Kristuksen ikuisuudesta käsin.

Olikin olemassa yksi poisnukkunut läheinen, joka eli vieläkin vahvemmin kuin hirtenä sydämen pirtissä.

Olikin olemassa kokonainen huone, jossa katoava sai pukeutua katoamattomuuteen, väliaikainen ikuiseen. Niin, että sydäntämme myöten opimme uudestaan, keitä me oikein olemmekaan.

Olikin olemassa Kristuksen ylösnousemus. Sellainen huone, joka muutti elämän jo tänään. Ei vasta sitten joskus, kun saamme uuden ylösnousemusruumiin.

Olikin sellaiset ikuiset hirret, jotka kantoivat, suojasivat jo tänään.

Ristin muotoiset uskon, toivon ja rakkauden hirret.

Sen tähden, mikä tänään on totta, Kristuksessa se ei koskaan ole vain väliaikaista.

Kristuksessa tapahtuva läheisen ihmisen muiston vaaliminen on ikuisuuden viljelyä ja varjelua. Huomisen sadon toivorikasta odottamista.

Väliaikaisessa maailmassa se on mahdollista, koska onkin olemassa Jumala, joka osoittaa ikuisen jumaluutensa menemällä ristille kuolemaan.

Hänen valtakunnassaan monet järjestykset kääntyvät tuolla tavoin nurinperin.

Aale Tynnin sanoin: ”Ja Jumala sanoi: Tee silta ylitse syvyyden, tee kaarisilta tee. Joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Älä salpaa surua, kun kaarisiltaa teet. Ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”

Tuolla sillalla, joka tuo Jumalan rakkauden luoksemme jo tänään, sillä me olemme aina, kun olemme Jumalan sanan äärellä, kasteen ja ehtoollisen äärellä, kun olemme seurakuntana koolla, aina kun olemme rukouksessa, aina kun sytytämme toivon kynttilän, läheisen kuva sydämessämme.

Hänen huoneessaan, ikuisuuden sillalla, nousemme nyt kuulemaan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen sanoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.” Matt. 5

Katso muistohetki Youtubessa


Kategoriat: jumalanpalvelus, saarna

Avainsanat:


Selaa artikkeleja:

© 2020 Keuruun Seurakunta