Majakka

2.4.2020

Pääsiäistä kohti

Kukapa olisi vuodenvaihteessa uskonut millaisen talven saimme. Sääilmiöitä on päivitelty kun hiihtolomalla lunta oli vain pohjoisessa. Ilmat ja kelit olivat puheenaihe ihmisten kohdatessa toisiaan.
Nyt on kevät ja korona. On vielä haastavampi aika ja todella vakava. Nyt puhutaan sairaudesta ja kuolemastakin. Jää nähtäväksi mihin tulevaisuus meitä vie.
Tämän kevään pääsiäisen juhla-aika on erikoinen ja haastava. Tilaisuuksia perutaan, mökille ei noin vain pyhinä ajellakaan. Edes jumalanpalvelukseen ei pyhänä pääse. Kiirastorstain ehtoollisyhteys, pitkäperjantain vaikuttava sanoma ja pääsiäisaamun yhteinen riemu, kaikki jäävät nyt kokematta totutulla tutulla tavalla.
Näin huomaamme, miten tottuneita olemme ympärillä olevaan tarjontaan ja vapauteen tulla mennä ja harrastaa. Nyt rajoitetussa elämänmenossamme olemmekin hämmentyneitä ja aralla mielin. Kovin on muuttunut kaikki. Eikä tunnu lohduttavan tieto, että kyllä tämä vielä päättyy. Kaikki palaa taas ennalleen. Haasteita on suuria edessäpäinkin yrittäessämme aikanaan tästä toipua.
Sittenkin on kevät ja Pääsiäisjuhla saapuu kaikesta huolimatta. Sama ihana evankeliumi luetaan ja se kuullaan nyt kodeissa. Sanalla ”kotikirkko” on uudenlainen merkitys. Kirkko on siellä missä sinäkin. Jumalanpalvelus on sähköisen tiedotuksen kautta huoneessasi. Alttarilta sanan kuulet kuin ennenkin, yhteisömme vain on nyt erilainen. Seurakunta on koolla edelleen. Ylösnousemusjuhlaa kohti olemme kulkemassa ja sunnuntaina palmunlehviä heilutellen Hoosianna-huudon kaikuessa toivotamme Herran tervetulleeksi. ”Tule ahdinkoomme, tule epävarmuuteemme, tule koteihimme sinä ylistetty Kristus!
Seurakuntasi kulkee sinun matkallasi edelleen, sillä ”Herran huoneesta teidät siunataan.” Ps 118:26
Merja Kaunismäki

19.3.2020

ISOMMISSA KÄSISSÄ – ELÄMÄ JATKUU

Paastonaika on luopumisen aikaa. Luovumme turhasta, jotta tärkeälle jäisi tilaa ja aikaa. Nyt näyttää siltä, että tänä keväänä elämä pakottaa meidät luopumaan myös tarpeellisesta, jopa elintärkeästä. Ehkäpä ja toivottavasti se tekee tilaa kaikkein tärkeimmälle.

Kolmion sisällä tiimalasi ja kreikkalaiset aakkoset alfa ja omega

Aikamme on Jumalan käsissä. Kuva Petäjäveden kirkosta.

Me erilaiset ihmiset pidämme kovin erilaisia asioita tärkeänä.  Lähtökohtaisesti se lienee varsin hyvä asia. Erilaisuus lisää ihmisyhteisömme juuriston paksuutta ja siten edesauttaa pystyssä pysymistä elämän tuiverruksissa. Yksi vanha ja hyvä paastonajan ajatus on se, että turhasta luopuminen auttaa meitä  tähyämään ylöspäin –  Luojamme luo.

COVID-19 on saattanut koko ihmiskunnan ennen kokemattomaan tilanteeseen. Taudin räjähdysmäistä leviämistä pyritään estämään sosiaalisten kontaktien rajoittamisella. Kunpa voisimme hidastaa tartuntojen leviämistä estämättä elämää. Paastonaika ei ole itseisarvo, vaan se valmistaa juhlien juhlaan –Pääsiäiseen.

Koronahässäkän keskellä olisi syytä muistaa, että elämä jatkuu. Liikaa kramppaamalla, joskus myös hamstraamalla vaikeutamme tulevaa tilannetta, kun arjen on aika palata. Rajoitusten toteuttamisen ohella on myös tärkeää, että pidämme yhteiskunnan pyörät pyörimässä. Tulevaisuuden elämä tarvitsee työtä ja taloudellista toimeliaisuutta. Suositaan siis lähellä tuotettua ja tehtyä.

Sittenkin kaikki suuri ja tuntematon on Taivaallisen Isämme rakastavissa käsissä. Hän pystyy ja Hän voi, vaikka me ihmiset olisimme neuvottomia ja voimattomia. Kun palvelemme toisiamme, palvelemme Jumalalle rakkaita. Ehkäpä tämä kummallinen aika on muistutus omasta haavoittuvaisuudestamme. Toivottavasti kovatkaan rajoitustoimet eivät hämärrä sitä, kuinka paljon tarvitsemme toisiamme.

Me emme voi olla pelkästään tartuntauhka toisillemme, vaan ennen muuta välittävään lähimmäisyyteen on kätketty mahdollisuus, tulevaisuus ja toivo. Puhalletaan vastakin yhteen hiileen ja zempataan toisiamme selviytymään. Ei omin voimin, vaan Kristuksen armon varassa.

Kirkkoisä Krysostomoksen sanoin: ”Valoisaa paastoa, siunattua sielun kevättä!”

Ossi Poikonen

12.3.2020

Etkö kuullut vai etkö ymmärtänyt?

Näin muistan lapsuudesta sanotun, kun asiat eivät menneet kuten vanhemmat olisivat halunneet. Myöhemmin olen muuntanut sanontaa, ”eikö sana kuulu vai eikö se tehoa” – tässä on ollut jo huumorin pilke mukana, se osoittaa silti, että on aika ottaa vakavasti viesti, jonka haluan välittää. 

Ensi pyhän yksi raamatun teksteistä kuuluu: ”Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala:
    ”Tämän käskyn minä annoin heille: kuunnelkaa minua, niin minä olen teidän Jumalanne ja te olette minun kansani; kulkekaa aina sitä tietä, jota minä käsken teidän kulkea, niin teidän käy hyvin! Mutta eivät he totelleet minua, eivät ottaneet käskyäni kuuleviin korviinsa, vaan kulkivat omien ajatustensa, oman pahan ja paatuneen sydämensä mukaan. Eivät he kääntäneet kasvojaan minun puoleeni, selkänsä he käänsivät minulle. Jer. 7: 23-24 

Aika tuttua käyttäytymismallia myös tämän ajan ihmisten elämässä. Kristittyinä tiedämme lähimmäisenrakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta, Jumalan ohjaamasta tiestä ja vapaudesta, jonka anteeksiantamus mahdollistaa. Näin tuo raamatunkohdan alku lupaa. Tietotulva tuo ymmärrykseemme kuitenkin paljon uhkia ja ohjeita, joihin meidän on varauduttava, pidettävä puolemme, jopa itsekkäästi taistellen itsemme ja läheistemme puolesta. Pelko sumentaa ymmärrykseni ja teen kuten muutkin toimivat, epävarmana ratkaisujeni seurauksista. En uskalla kääntää katsetta Kristukseen, sellainen tuntuu vieraalta, mutta en huomaa, että samalla käännän hänelle selkäni, vaikka sitä en itse haluaisi. Haluaisin kaiken, vain onnellisille on opetettu lapsena, että se ei ole mahdollista, se, että joku voisi saada tässä elämässä kaiken. Kun emme voi saada kaikkea hyökkäämme, ennen kuin ymmärrämme mistä on kysymys ja vetäydymme, ettemme tulisi tehneeksi mitään toisen puolesta tai ajautuisi tilanteeseen, jonka joudun jollekulle perustelemaan. Olisiko tänään käyttöä Anna-Mari Kaskisen laulun pätkälle: ” Näinkö tulla nyt saan valoon paljastavaan? Herra armahda muualta rauhaa en saa. Isä tunnustan nyt, olen erehtynyt. Herra armahda, muualta rauhaa en saa.” 

Kevään ja Kristuksen valon lämpöä sinulle ystäväni 

Kirsti Mäkinen
nuorisotyönohjaaja

 

 

5.3.2020

Rukous ja usko

Elämme kirkkovuodessamme 40 vuorokautta kestävää paastonaikaa. Tulevan sunnuntain aihe on rukous ja usko. Olemme erilaisia rukoilijoina. Jumala on kuitenkin luvannut kuulla jokaista. Vaikka unohtaisimme rukouksen, Jumala ei unohda meitä.
Hän on Isä, joka on luonut kaikki ihmiset, siksi jokainen ihminen on hänelle ainutkertainen ja tärkeä. Saamme muistaa usein myös omaa kastettamme, armoliittoa mikä kestää. Jumala ei jätä aloittamaansa hyvää työtänsä kesken. Onneksi on näin, sillä meiltä jää hyvin moni asia kesken.
Uskon syvin olemus on siinä, että Jumala uskoo meihin ja Hän ei väsy antamasta anteeksi. Jumala haluaa hyvän suunnitelmansa tapahtuvan meidänkin elämässämme, jotta Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. Siksi Hän on antanut käskynsä ainutkertaisen elämämme käyttöohjeiksi nin yhdelle ihmiselle kuin kansakunnillekin.
Rukous liittää meidät lähemmäs Jumalaa, vaikka koskaan emme ole Häneltä hukassa. Raamatun mukaan olemme aina ja kaikkialla Jumalan edessä. Slloinkin kun yrittäisimme paeta Häntä, emme siinä onnistu – ja näin on hyvä. Jos löydämme Katekismuksesta tai netistä Athanasiuksen uskontunnustuksen, mikä yhdistää koko kristikuntaa, niin sitä kannattaa lukea ja pohtia luettua.
Kotikirkko maisemassa on kuin uskontunnustus. Se luo sanatonta mutta näkyvää turvallisuuden tunnetta ja muistuttaa Jumalan uskollisuudesta muuttuvassa maailmassa. Jumala on läsnä monin tavoin ja kaikessa, mutta erityisesti sanassaan, joka kirkastaa Vapahtajaamme kaiken kärsimyksen voittajana jokaiselle. Saamme sisimmässämme sanoa Psalmin 25 ajatuksin, Sinä Herra olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua.
Lauri Oinonen

27.2.2020

Onko Jumala todella sanonut?

Sekä eilisen tuhkakeskiviikon että tulevan 1. paastonajan sunnuntain teksteissä esiintyy tuttu kuvaus syntiinlankeemuksesta. Käärme aloittaa kohtalokkaan keskustelunsa Eevan kanssa kyseenalaistamalla Jumalan selkeät ohjeet: ”Onko Jumala todella sanonut…?”

Samaa strategiaa Saatana on onnistuneesti käyttänyt läpi historian. Hän tietää, että ihminen, joka ei ota vakavasti Jumalan Sanaa, luisuu kaltevalle pinnalle, joka viettää pois Jumalan yhteydestä. Kuinka mielissään valheen isä onkaan siitä, että suuri osa jopa kristityistä pitää Raamatun alkulukuja vain myyttisinä tarinoina. Tai siitä, että Raamatusta on hyväksyttyä poimia vain sellaiset rusinat, jotka eivät vahingossakaan loukkaa tai syyllistä ketään. Miten hän nauraakaan suomalaiselle farssille, jossa Jumalan Sanaan sitoutuneita kansanedustajaa ja pastoria juoksutetaan poliisikuulusteluissa rikoksista epäiltyinä.

Ihmiselämänsä aikana Jumalan Poika ei kertaakaan kyseenalaistanut pyhiä kirjoituksia. Hänellä olisi ollut kompetenssia ja hyvä tilaisuus kertoa seuraajilleen, että älkää nyt tosissanne ottako noita ikivanhoja tarinoita. Vaan eipä sanonut Jeesus niin. Päinvastoin hän viittasi useaan otteeseen meidän Vanhan Testamenttimme kirjoihin. Kirjoituksiin vedoten hän torjui Saatanan houkutukset. Isäänsä rukoillessaan Jeesus totesi: ”Sinun sanasi on totuus.” Vahvempaa todistusta Raamatun arvovallasta ja paikkansapitävyydestä ei voi saada kuin lihaksi tulleen Sanan puheet ja teot.

Suhteellisiin totuuksiin ja kaikkea syleilevään suvaitsevaisuuteen sitoutuneelle ihmiselle Jumalan Sana on kauhistus. Absoluuttinen totuus ja pyhyys ei suvaitse hitustakaan syntiä, jota meistä jokaisesta löytyy yllin kyllin.

Sanan valo paljastaa kaiken, mutta ei häväistäkseen meitä vaan osoittaakseen, että tarvitsemme pelastuksen, jonka vain Jeesus, kiusausten ja kuoleman voittaja, voi lahjoittaa. Hän on ainoa tie Isän luokse. Jumala on sanonut niin. Todella.

Heikki Koljonen

kanttori

Keuruun seurakunta

13.2.2020

Kasvunpolkuja, keitaita ja lähteitä

Osallistuin muutaman työtoverini kanssa kirkon kasvatustyössä toimiville suunnattuun seminaariin. Siellä pohdimme viiden päivän ajan Suomen kirkon ja varsinkin sen kasvatustyön tulevaisuutta. Rakensimme seurakunnille uutta kasvunpolkua ikäkaudesta toiseen, mietimme kuhunkin ikään sopivia kokoavia ”keitaita” ja kristillisestä uskosta pulppuavia ”lähteitä”.  Pienen maalaisseurakunnan työntekijänä tunsin jonkun kerran olevani töissä hieman eri kirkossa, kun toiset. Koko Linnanmäen varaaminen seurakunnan yksityiskäyttöön kymppisynttäreitä varten tai eduskunnasta lähetetty tekstiviesti työasioissa eivät oikein ole arkeani. Seurakunnat ja työntekijöiden tehtävät ovat Suomen kirkossa kovin erilaiset, mutta tulevaisuuden kuva tilastojen valossa ei näytä kovin ruusuiselta kenellekään. Tilastot näyttäisivät, että uskonnollisuus Suomessa vähenee, lapsiperheiden ja lasten lukumäärä pienenee. 20-39v. jäseniä on jo nyt kirkossa vähiten, joten on todennäköistä, että nuorissa perheissä vain toinen vanhempi kuuluu kirkkoon, hekin kastavat lapsiaan yhä harvemmin ja silloinkin useimmiten muusta kuin uskonnollisesta syystä.

Ensi sunnuntain evankeliumiteksteissä puhutaan Jumalan sanan kylvämisestä. Jeesus on kylväjä, mutta myös hänen opetuslapsensa on lähetetty kylvämään sanaa luottaen siihen, että Jumala antaa aikanaan kasvun. Kasvattajan on helppo samaistua tuohon kylväjään; luomme lapsille ja perheille turvallisia kokemuksia oman uskonpolun rakennusaineiksi. Emmekä kuitenkaan tiedä minkä roolin se kenenkin polulla saa. Tilastot ovat onneksi vain tilastoja ja me kaikki voimme vaikuttaa niiden suuntaa. Jos opetuslapsena olo tuntuu liian vaativalta, ollaan rohkeasti vanhanajan isovanhempia, jotka opettivat iltarukouksen, kertoivat Raamatun kertomukset, ottivat mukaan kirkkoon ja pyhäkouluun ja elivät uskoa arjessa. Rohkaistaan ja tuetaan toisiamme uskonpolulla ja annetaan Jumalan huolehtia lopusta.

Leena Santaniemi
lapsityönohjaaja

6.2.2020

Perusasoiden äärellä

Perusasioiden äärellä

Pääkaupunkiseudulla ilmestyvä Kirkko ja kaupunki -lehti uutisoi tällä viikolla, että viime vuonna rippikoulun kävi lähes 50 000 nuorta, n. 1800 nuorta enemmän kuin vuonna 2018. Kaikista Suomen 15-vuotiaista rippikouluun osallistui viime vuonna 77,4%. Ja 1355 nuorta liittyi kirkkoon rippikoulun käytyään. Myös aikuisrippikoulun käyneiden määrä kasvoi. Hienoja uutisia. Rippikoulun ohjaajana minulla on etuoikeus osallistua tähän elämän perusasioiden kurssille vuosittain. Rippikoulua voisi kutsua myös kastekouluksi. Puolen vuoden aikana tutustutaan evankelis-luterilaiseen uskoon johon nuori on lapsena kastettu tai rippikoulun käytyään voidaan kastaa.

Rippikoulu on matka, johon mahtuu monenlaisia asioita ja tunteita. Seuraavassa listassa joitakin, joita on vastaani tullut. Isä, Poika ja Pyhä Henki, leiriläiset, isoset, vanhemmat, muut työntekijät, valmis ruokapöytä, kuuntelua, silmiin katsomista, kirkkovuosi kahdeksassa päivässä, kasvattamista, naurua, laulua, ulkoläksyjä, kadonneita tavaroita, epäonnistumisia ja onnistumisia, työryhmät, väsymystä, vastuunottamista, yhdessä tekemistä ja kokemista, hyvin tai huonosti nukuttuja öitä, imurointia, auto täynnä tavaraa, rukoilemista, kasvamista, villasukat, itkua, kuivauskaappi, ensiapulaatikko, turhautumista, iltaohjelma, tavaroiden ja opetusmateriaalin paikasta toiseen kuljettamista, huolehtimista, ärtymistä, roskapussin viemistä, Raamattu, virsikirja, nuoren srk:n veisukirja, oppimista, aikataulutusta, kärsivällisyyttä, yövahti, kannustamista, läsnäoloa, lähimmäisenä elämistä.

lähde: kirkkojakaupunki.fi

Johanna Lemmetyinen

30.1.2020

Altaan täydeltä armoa

Keuruun uimahalliKäväisin toissa-aamuna Keuruun uimahallin avannossa aikaisella aamu-uinnilla. Päätin kokeilla kollegani Jukka Jämsénin antamaa neuvoa ja mietiskelin katekismusta kauhoessani eteenpäin. Palautin mieleeni Lutherin ohjeen 10 käskyn meditoinnista. Jokainen niistä mietitään läpi 4 näkökulmasta: 1) mitä se käskee, 2) mitä Jumala sen kautta haluaa minulle lahjoittaa, 3) synnintunnustus käskyn rikkomisesta ja 4) rukous, jotta osaisi pitää käskyn jatkossa.

  ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita Jumalia.” Syvennyin miettimään, kuinka minun tulisi odottaa yksin Jumalalta elämässäni tarvittavia asioita; kuinka Jumala todellakin tahtoo lahjoittaa minulle aivan kaiken tarvittavan. Huokasin samalla, kuinka viime aikoina olin silmäillyt saldoa toisenlaisin ajatuksin. ”Auta minua luottamaan joka päivä armoosi.”

  Huomasin, että vauhti mukautui sopivaksi mielen rauhoittuessa ja muistaessa Jumalan rakkauden. Käsky käskyltä, altaan mitallinen toisensa jälkeen tuli täyteen. Tuli uitua tuplat tavanomaiseen verrattuna. Heti 15 kilometrin jälkeen oli mukava olo lähteä saunomaan. Noh, leikki leikkinä: jäi niitä käskyjä vielä seuraavaankin kertaan eikä allas ollut kylmä.
Lumiaura

Kokemus viritti sielun, ruumiin ja hengen koko päiväksi mukavalle taajuudelle. Jumalan armoa alkoi aistia monella tasolla. Armoa ovat päättäjät, jotka ovat halunneet rakentaa uimahallin. Sitä ovat hallin työntekijät. Armoa ovat lauteilla ja pukkarissa kohdatut lähimmäiset: sain ymmärtää vaurastuvani vielä suuresti, kun ei tarvitse enää käydä parturissa. Ulkona tajusin – armoa ovat myös auramiehet ja -naiset.

Seppo Viljasjärvi

8.1.2020

UNOHDETTU AARRE

Maailmassa lienee miljardeja ja taas miljardeja rahayksiköitä unohdetuilla pankkitileillä ja muissa unohtuneissa sijoituskohteissa. Suomessakin unohtuneilla pankkitileillä makaa jopa 100 miljoonaa euroa.  Aikoinaan tili on avattu hyvässä tarkoituksessa ja toivon varaan, vaikkapa lapsenlapselle tai kummilapselle ja sitten siitä on unohdettu kertoa edunsaajalle.  Valtionvarainministeriön mukaan vanhimpia suomalaisia tilejä ei ole käytetty reiluun sataan vuoteen. Rahat jäävät tilille määräämättömäksi ajaksi, koronmaksu loppuu, kun tiliä ei ole käytetty kymmeneen vuoteen. Ajan myötä inflaatio syö pääomaa.

On olemassa myös rahassa mittaamattomia unohtuneita tai vajaakäyttöisiä aarteita. Kummilapselle kannattaisi joskus kertoa myös ensi sunnuntain aiheesta, nimittäin ”Kasteen lahjasta”. Kastetta voisi aivan hyvin verrata kastetun nimellä avattuun pankkitiliin, jonka saldo on jo avaamishetkellä mittaamattoman suuri. Käyttämättömänä tili ei hyödytä. Kuinkahan paljon meiltä kristityiltä jääkään käyttämättä kasteen armon aarteita? Jumala kyllä yrittää kaikin tavoin kertoa meille arvostamme ja aarteestamme.

Kaste on Jumalan antama lahja, siinä Taivaan Isä luo suhteen lapseensa. Kaste on siis Jumalan ihmissuhde, josta avautuu ihmisen jumalasuhde. Vaikka me unohtaisimme aarteemme, Jumala ei unohda meitä. Kasteen tähtäyspisteenä on uskon syntyminen, joka vie meidät käyttämään tuota Jumalan mittaamattoman ihmisrakkauden arvo-osuustiliä arjessamme ja elämässämme.

Emme koskaan menetä aarrettamme uskomme pienuuden takia, vaan aarre jää käyttämättömäksi ainoastaan uskon olemattomuuden takia. Jumalan puolelta tallelokeron ovi on aina auki – Hän näkee pienessä suurta ja vasta-alkajassa jotain aivan valmista. Kaste on ensin lahja, mutta se on myös tehtävä. Tehtävämme on elää kasteen armon varassa, Jumalan lapsen luottamuksessa elämämme matkalla. Kun näemme itsemme arvokkaina on meidän kaiketikin helpompi nähdä myös toiset ihmiset arvokkaina.

Jeesuksen kasteen yhteydessä kuului taivaasta ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”   Isämme on samaa mieltä myös meidän elämämme äärellä.

Ossi Poikonen

10.12.2019

VALOA – TOIVOA

Kaamos on jo alkanut pohjoisimmassa Suomessa. Täälläkin pimeää piisaa. Kesän valo on mennyttä, kevään valoa saadaan odottaa vielä vajaan kuukauden verran. Ilman valoa ei ole kuitenkaan elämää – mistä siis…? Taaksepäin tuijottajat tuppaavat muuttumaan suolapatsaiksi; eteenpäin on oltava elävän mieli.

Elämän matka on kuljettava, alusta loppuun. Miten voisi päästä lopusta uuteen alkuun? Alusta loppuun kuljetaan, siis suoritetaan, mutta lopusta alkuun kannetaan, uutta annetaan – lahjaksi. Viime viikolla saimme sylikyytiä kirkkovuoden päätöksestä uuteen aikaan, Adventtiin. Tällä viikolla kuljemme talvisodan muistoissa ja itsenäisyyspäivän herkissä hetkissä kohti lisääntyvää valoa.

Adventin valo ei tule edestä eikä takaa, vaan ylhäältä – ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi. ” (Jaak 1:17) Hoosianna-pyhänä sytytettiin ensimmäinen toivon valo pitkän pimeän päätteeksi. Se suuntaa katseemme eteenpäin ja ylöspäin. Olemme saaneet Jumalan siunausta ja suojaa niin monessa elämämme vaiheessa.

Edessä on kevään valo ja elämän herääminen, ylhäältä tulee ikuisuuden toivo kuoleman varjon maassa mataaville. Kuinka kauniita ovatkaan Adventin pienet liekit suuren pimeän keskellä. Valo voittaa aina pimeyden, pieninkin liekki väistää synkkyyttä viimeisenkin sammuneen tähden takana. Meitä kristittyjä ei ole kutsuttu voivottelemaan kaikkeuden pimeyttä, vaan sytyttelemään toivon tulia.

Adventti on tärkeä, mutta se on vasta airut, varsinaisen valon airut. Adventin toivon varassa jaksamme Jouluun asti. Jouluna Luoja kumartuu luotunsa puoleen ja antaa arvaamattoman arvon meille jokaiselle. Ensimmäisen Joulun jälkeen ei ole syntynyt ainuttakaan arvotonta ihmisen muotoista. Siinäpä aihetta juhlien juhlalle. Adventin onni on odottamisessa.

Ossi Poikonen

© 2020 Keuruun Seurakunta