Majakka

16.6.2021

Ootko tosissasi?

Tähän kysymykseen joudun vastaamaan työssäni lasten kanssa aika usein. Asiana voi olla essun laitto, rauhoittuminen, hartaus, ohjeiden anto tai jokin muu totuttu käytäntö, jonka toteutumista vaaditaan kaikilta tasapuolisesti.

Lapsi kysyy ja toimii useimmiten reilusti vastauksen saatuaan. Meille aikuisille tuo on usein haastavampaa. Emme uskalla kysyä, kyseenalaistamme ohjeet ja neuvot mielessämme tai sitten provosoidumme vastustamaan jo ennen kuin edes kuulemme asiasta tarkempia tietoja, saatikka sitten perusteluita.

Toinen ajan ilmiö on, että asiat joita sanotaan, niitä ei tarkoitetakaan todeksi otettaviksi. Vastaus on ”no kunhan heitin, tai no ei se nyt niin vakavaa ole tai voithan tehdä toisinkin. Ei kaikkien tarvitse tehdä samoin.” Olen samaa mieltä, ettei aina tarvitse tehdä samalla tavoin, eläköön yksilöllisyys ja ainutkertaisuus. Kuitenkin jos kaikki asiat kyseenalaistetaan ja mahdollisuus toimia on luovaa, jokaista yksilöä huomioivaa, on mielestäni vaara turvattomuuteen. Kun kukaan ei voi loppuun asti sanoa tai vaatia, jää liian paljon tunteiden ja hetkellisten mielijohteiden varaan. Ja kyllä, myös me aikuiset voimme kokea elämämme turvattomaksi, välillä olemme todella hukassa.

Ensi sunnuntain yksi teksteistä on: Hes. 33:30–33, tuon tekstin loppuosa kuuluu:

”Sinä olet heille vain kuin lemmenlaulujen laulaja, kaunisääninen ja taitavasti soittava viihdyttäjä. He kuuntelevat puhettasi mutta eivät elä sen mukaan. Mutta kun minun sanani toteutuvat – ja ne toteutuvat – he ymmärtävät, että heidän keskellään on ollut profeetta.”

Jumalalla on meille paljon annettavaa. Suurin osa sanomasta on helppoa, ymmärrettävää ja järkeenkäypää, jota seuraamme mielellämme. Raamatun ja Jumalan ohjeisiin sisältyy kuitenkin asioita, joita mielellämme kyseenalaistamme ja laimennamme elämäämme paremmin sopivaksi. Tuossa Hesekielin kohdassa ei uhkailtu mitä sitten tapahtuu, jos emme usko tai noudata käskyjä, todetaan vain yks’kantaan – ja ne toteutuvat. Siinä paras lähtökohta meillekin tälle päivälle. Jumalan armon avulla, itsemme ja virheemme hyväksyen, tehdään parhaamme tänään Jumalaa ja lähimmäisiämme kunnioittaen – siinä kaikki

Aurinkoista ja välittävää kesää sinulle!

 t. Kirsti Mäkinen

11.5.2021

ÄIDIT  VAIN…

Toukokuun toinen sunnuntai on omistettu äideille, mummuille ja isomummuille; joskus tosin suvun kantaäiti saa jopa neljän polven onnittelut. Äiti on jotain erityistä. Ilman äitiä ei voi tulla ihmiseksi, ilman äidin rakkautta ei voi kasvaa ehjäksi ja täydeksi.

Oma edesmennyt äitini eli elämänsä viime vuodet muistisairaana, tulin joskus äitienpäivänä tai omana syntymäpäivänäni sanailleeksi: ”Muistatkos äiti sen hetken, kun sinä teit minusta ihmisen ja minä sinusta äidin?” Olinhan äitini esikoispoika. Taisimme sitten molemmat hyväntuulisesti naurahtaa, että emme me kumpainenkaan oikein muista, siitähän on jo aikaa.

Äitienpäivän tienoilla ja varsinkin juhlapuheissa on helppoa haksahtaa latelemaan korulauseita äideistä ja äideille. Usein kyllä tarvitaan hyviä sanoja ja joskus myös juhlan nostatusta, mutta äiti taitaa kuitenkin tarvita enemmän arjen muistamista ja reilua kohtelua. Nykymaailmassa nuoret äidit ovat oikeasti kovilla. Selviämisen ja suoriutumisen paineita satelee kaikkialta. Ei ihme, että kaikki eivät uskaltaudu äideiksi.

Onneksi isät ja me papatkin olemme nykyään aivan eri tavalla mukana kodin, lasten ja lastenlasten arjessa, kuin oman lapsuuteni aikoina. Minusta tuli tuossa männä viikolla viidennen kerran pappa. Kyllä se vaan on herkkä asia, kun lapsestani, jonka synnytyksessä olin mukana tulee äiti. Potran pojan myötä myös papan tulevaisuus ja toivo saivat tavoitetta ja sisältöä.

Lapsenlapsia on helppo ihailla ja heistä on mukava nauttia; omista lapsista ei niin ehtinytkään. Meille isovanhemmille tarpeellinen ohje kuuluu: Älä ihaile ainoastaan lapsenlapsiasi, vaan muista ihailla myös heidän vanhempiaan.  Auta, älä häiritte ! –  Jorma Panulan ohje  koulutettaville kapellimestareille on myös sopiva vinkki meille.

… NUO TOIVOSSA VÄKEVÄT, JUMALAN NÄKEVÄT –  Lauri Viidan sanoin.

ONNEA JA SIUNAUSTA ÄIDEILLE!

Ossi Poikonen

31.3.2021

Kulje kohti valoa

”Kulje kohti valoa, välittämättä varjoista, kulje kohti valoa. Kulje kohti valoa, pysyy varjot takana, oomme valon lapsia.” Tämä Harri Heleniuksen kirjoittama kertosäe muistui mieleeni alkuvuodesta, kun tuntui että epätoivo valtaa alaa ja elämänmatkalla kompuroidessa olisi helpompi jäädä tielle makaamaan. Jeesus sanoo: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” Toivon pilkahdus, tunnelin päässä näkyy sittenkin valoa. ”Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa, tyyneksi, lämpimäksi liekki luo. Valaiset pimeän, voit pelot poistaa. Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo.” Toisen maailmansodan aikana saksalainen pappi Dietrich Boenhoeffer kirjotti runon, ”Hyvien voimien suojaan”, tervehdys omaisille vuoden 1944 päättyessä. Boenhoeffer osallistui natsisminvastaiseen vastarintaliikkeeseen, joka johti vangitsemiseen 1943 ja teloittamiseen 1945. Runo löytyy virreksi muokattuna virsikirjasta numerolla 600. Tätä taustaa vasten runosta välittyvä usko ja toivo antaa luottamusta meille 2020-luvun ihmisille uuteen huomiseen ja siihen että koronakin saadaan joskus hallintaan. Enkä nyt tarkoita, että toista maailmansotaa ja koronapandemiaa pitäisi tai kannattaisi tämän enempää vertailla keskenään. Teemme tätä elämän matkaa yhdessä, toinen toistamme tukien. Matkatoverin toivonkynttilän sammuttua rinnallakulkija toivottavasti sytyttää kynttilän uudestaan ja kulkee vierellä. ”Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaassa.” Näillä sanoilla Jeesus rohkaisee meitä kristittyjä uskoon, toivoon ja rakkauteen. Pääsiäinen syrjäyttää pitkäperjantain, valo voittaa pimeyden, kuoleman suru muuttuu elämän iloksi, ja kuolemallaan Kristus voitti meille elämän. Kuljetaan yhdessä kohti valoa.

Johanna Lemmetyinen, Keuruun kanttori

25.2.2021

Onko maa litteä ja kuu juustoa?

Kuun pimeällä puolella on amerikkalainen tiedemiessiirtokunta. Michael Jackson ei kuollut, vaan elää Kanadassa. 5G-verkko levittää koronaa. Me kohtaamme paljon huhuja ja väitteitä, joista ei oikein tiedä, mitä niistä ajattelisi. Asiat esitetään meille varmoin äänenpainoin, mutta konkreettista näyttöä ei löydy. Joku uskoo nuo väitteet, toinen ei. Usko on mielenkiintoinen asia. Helpointa on uskoa asiat, jotka voidaan todeksi todistaa, mutta silloin onkin kyse tiedosta eikä uskosta.

Kun puhutaan Jumalasta, kumpaan koriin Hänet laitat? Hiukan outojen uskomusten, vai tosiasioiden koriin? Riittääkö Jumalan hylkäämiseen se, että emme voi nähdä Häntä? Vai riittävätkö silminnäkijöiden todistukset vakuuttamaan sinut Jumalan todellisuudesta? Jeesuksen aikana käytiin tätä samaa keskustelua. Jeesus ei jättänyt kuulijoitaan kylmäksi. Kantaa otettiin puoleen ja toiseen. Vastustajat olivat valmiita antamaan Jeesukselle turpaan – ja paljon pahempaakin. Puolustajat olisivat tehneet hänestä kuninkaan. Jeesus ei vakuuttanut kuulijoitaan vain puheillaan, Hänellä oli kättä pidempää puheidensa tueksi. Ihmiset saivat nähdä monenlaisia ihmetekoja, mutta silti kaikki eivät uskoneet Häntä Jumalan lähettämäksi. Suomalaisista sanotaan, ettemme usko ennen kuin näemme. Israelilaiset eivät uskoneet vaikka näkivät. Mikä saa tai saisi sinut uskomaan Jumalaan? Usko ei ole tietämistä, mutta ei se ole tietämättömyyttäkään. Maailman viisaimpien tiedemiesten (ja -naisten) joukossa on Jeesukseen uskovia, aivan kuten heitä on lukutaidottomien ja kouluttamattomienkin joukossa. Emme voi pakottaa ketään uskomaan, emmekä voi estää ketään uskomasta. Jumala synnyttää meissä uskon sanansa kautta. Toivoisin, että myös sinussa. Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” (Joh.11:25-26)

Vilho Mäkinen

25.2.2021

11.2.2021

Kevättä kynttelistä, valoa ja iloa 🙂

Aivan huikeaa on valon lisääntyminen. Valo saa useimmat ihmiset heräämään ja tätä hyvää tunnetta tarvitsemme jaksaaksemme. Hyvän äärellä mietin myös, milloin aarrearkku on kiinnostavimmillaan tai milloin juhla on parhaimmillaan? Juuri ennen löytymistään ja hetki ennen kuin se avataan/juuri ennen juhlan alkua. Kristinuskoon kuuluu ajatus siitä, että Jumala on meille ihmisille salattu. Vaikka tiedämmekin Jumalasta yhtä jos toistakin, emme voi kuitenkaan koskaan täysin ymmärtää ja selittää Jumalaa. Hän on aina enemmän kuin voimme sanoa ja ymmärtää. Jumala on meihin ihmisiin taottu aarrearkku, jonka olemassaolon jokainen sielussaan tunnistaa, mutta jota kukaan ei ole lopullisesti löytänyt eikä selittänyt tyhjiin. Jumalalla on meille annettavaa jatkuvasti!

Ensi sunnuntaina on sekä laskiainen, jossa aloitamme tutkistelemaan ihmeellisen Jumalan rakkautta uhritien ja kärsimyksen kautta, että ystävänpäivä, jolloin yritämme ilmaista sen mikä on sisimmässämme selvää joka päivä, mutta niin usein jää kertomatta. Molemmat aiheet kertovat samasta rikkaudesta, jonka kaipuu meillä on ja jota emme myöskään voi tuntea läpikotaisin. Aina löytyy uutta ja ihmeellistä. Ensi sunnuntain kirjeteksti nimittäin on tuo tunnettu rakkauden ylistys 1 Kor. 13, joka päättyy :”Niin pysyvät nämä kolme; usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”

Kirkkoisä Augustinus on kuulemma kirjoittanut näin: ”Jumala on niin mittaamaton, että kun tuntee Hänet löytäneensä, on jo etsittävä uudestaan.” Salattu Jumala löytyy jokaisen elämässä yhä uudestaan yhä uusissa tilanteissa ja uusien kysymysten ääreltä. Mistäköhän minä Häntä ja rakkauden rikkautta seuraavaksi etsisin?

Siunattua löytöretkeä valon ja rakkauden maailmaan!

Kirsti Mäkinen
nuorisotyönohjaaja

4.2.2021

Mustaa ja valkoista

Istun ystäväni keittiössä. Hän on kattanut kahvit ja rupattelemme niitä näitä. Siinä samalla katselen ulos ikkunasta avautuvaa näkymää pihamaalle. Kissa on tulossa retkiltään jostain mistä lie. Se on ihan pikimusta ja erottuu hyvin valkoista hankea vasten. Kotiin on tuo eläin tulossa ja levollisin askelin lähestyy kotipiiriään. Se huomaa autoni ja käy sitä haistelemassa puskurista ja renkaasta ja tietenkin merkkaa sen omalle reviirilleen kuuluvaksi. Hymähdän näylle.
Ajatukseni matkaa omaan lapsuudenkotiin ja sen eläimiin. Maatilalla oli kissat, koirat, lehmät, possut, lampaat ja ihana hevoseni. Oli kaverit koulussa ja naapurustossa. Mahtavaa aikaa kasvaa ja varttua. Juttelimme tuon ajan lemmikeistä ja tapahtumista ja nostalginen mieli valtasi keittiön. Eiköhän viisikymppisenä voi jo sanoa, että ”oli ne vaan hyviä aikoja”.
Onko muistoissa elämä kuitenkin jollain lailla mustavalkoista? Ennen oli paremmin kuin nyt.  Ennen oli valoisampaa nyt on vähän kaikki synkeämmän  sävyistä. Ei se todellisuudessa niin ole muisti vaan toimii sillä tavoin. Samanlaista elämää ollaan eletty vuosisadat. Musta on yhtä mustaa valkoinen hohtaa aina yhtä lailla.
Kirkkovuosi on kääntynyt nyt jouluajasta kohti paaston matkaa. Paljon jää taakse ja paljon on edessä. Kynttilänpäivän kirkkaus kimmeltää jo näköpiirissä. Korona saa senkin ylle varjonsa ja epävarmuutensa. Yhdessä emme saa vapaasti tätäkään aikaa ottaa vastaan. Ei kuitenkaan taas synkistellä, vaan otetaan päivä kerrallaan ja koitetaan jaksaa näissä oloissamme. Jumalan sana säilyy kuitenkin ja pääsiäinen on sieltä tulossa sitä ei koronakaan estä.
Kissa tuli rappusille sen näköisenä että voisi nyt tulla sisälle. Me havahduimme muistoissamme tähän päivään ja iloitsimme siitä hetkestä siinä ja silloin.
Merja Kaunismäki

21.1.2021

Löytyykö uskoa?

Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: ’Siirry täältä tuonne’, ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.” (Matt. 17: 20) Tämä Jeesuksen vastaus opetuslapsilleen saa ainakin oman uskoni näyttämään mitättömältä ja alamittaiselta. Minun uskollani ei siirretä edes muurahaispesää. Sen kokoluokka ei siis yllä edes pikkuruisen sinapinsiemenen tasolle.

Olisipa hienoa tuntea henkilö, joka kykenisi uskollaan siirtelemään vuoria. Hän voisi varmasti olla avuksi pienemmissäkin ongelmissa. Tunnetko sinä sellaisia uskon sankareita? Minulle ei tule ketään mieleen…

Tarkemmin ajatellen taidankin tietää yhden: Jeesus! Ehkä tuo vuorensiirtämisjuttu ei tarkoitakaan vaatimusta tai uskon minimistandardia. Sehän on kirjaimellisesti jossittelua. Oleellista ei olekaan minun uskoni puute ja pienuus vaan Herran Jeesuksen rajattomat mahdollisuudet. Kun opetuslapset eivät epäuskonsa tähden kyenneet parantamaan pahan hengen riivaamaa poikaa, käski Jeesus tuoda pojan luokseen. Ja poika parani.

Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, sanoi Paasikivi. Yksi tosiasia on se, että oma uskoni on pieni ja puutteellinen. Toinen, edellistä merkittävämpi, on se, että Jeesuksella on kaikki valta ja uskoa yllin kyllin. Kun elämän matkalla törmää milloin minkäkin laiseen vuoreen, ei kannata jäädä ainakaan pitkäksi aikaa arvioimaan omaa kykenemättömyyttä vuoren voittamiseksi. Kannattaa viedä asia Jeesukselle. Hän voi siirtää vuoren toisaalle, tai sitten näyttää sopivan polun sen yli.

Herramme Jeesus Kristus.

Me elämme liiaksi oman viisautemme varassa ja luotamme omaan voimaamme.

Koettelemusten tullessa huomaamme,

että viisautemme on riittämätöntä ja voimamme ovat vähäiset.

Herra, opeta meille uskon yksinkertaisuutta.

Auta meitä näkemään, että sinussa ovat kätkettyinä kaikki viisauden ja tiedon aarteet.

Sinulle olkoon ylistys ikuisesti.

Rukous Evankeliumikirjasta

 

Heikki Koljonen

14.1.2021

YHDESSÄ

Kuinka tärkeää onkaan kokoontua yhteen.  Toisaalta on myös niin, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Molemmista asioista olemme saaneet viitteitä viime aikoina. Kuinka paljon kaipasimmekaan yhteisiä joululauluja ja joulukirkkoja. Onneksi on striimit, että jotenkin tavoitimme yhteisömme, mutta rehellisesti sanoen, ei se sittenkään korvaa täysiä kirkonpenkkejä ja yhdessä veisaamista.

Loppiaisena saimme rapakon takaa karun muistutuksen siitä, mitä kokoontuminen voi saada aikaan. Parempi olisi ollut pysyä kotona, paitsi tietysti kongressin. Vuosien psyykkaus kantoi surullista hedelmää. Kuinka tärkeä onkaan pitää yllä mahdollisuutta kritiikkiin. Kirkon alkuaikojen hurmahenkien paimennukseen  apostoli Paavali suositteli; ” ja toiset arvostelkoot”(1 Kor 14:29).

Seurakunta on yhteen tulemisen yhteisö.  Suomen kielen sana kuulostaa seuran pitämiseltä, naapurimaissa on enemmän yhdessäolon makua –  församling – koguduse. Viron kielessä on kaunis ilmaus: ”yhes koos”. Sitä käytetään usein seurakunnan elämää kuvaamaan.  Ei riitä, että olemme koolla – tarvitsemme yhteyttä ja ykseyttä.  Jos olemme koolla vain vahvistaaksemme oikeassa olemistamme, olemme ilman muuta myös vastustamassa joitakin – Luojan luomia ovat hekin.

Ensi sunnuntain evankeliumi Luukkaan mukaan alkaa: ”Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan”. Jo lapsena opittu tapa vei Jeesuksenkin synagogaan – juutalaisseurakunnan kirkkoon. Kreikankielen sana synagoge tarkoittaa kokoontumispaikkaa- Heprean vastaava bet kneset  on kokoontumisen talo. Tärkeää on tulla yhteen, ei vahvistamaan eroavaisuutta, vaan luomaan osallisuutta ja yhteisyyttä.

Tyhjät kirkonpenkit ovat surullisia; nyt pakosta, tätä ennen kiinnostuksen ja ehkä ymmärryksenkin puutteesta. Kuinka tärkeää olisi tulla yhteen, ei vahvistamaan yhtä mielipidettä vaan tulla todentamaan, että meitä on moneksi…ja hyvä niin. Kirkko on aina ollut moniääninen Jumalan lasten kokoonpano. Isä kyllä ymmärtää, että kaikki lapset ovat omanlaisiansa. Äiti ja isä nauttivat eniten siitä, kun erilaiset lapsensa ovat yhdessä ja yrittävät ymmärtää ja auttaa toisiaan.

Ossi Poikonen

17.12.2020

JOULUN TÄHTI

”Tähden, tähdistä kirkkaimman, mä toivoisin hohtavan taas Joulun sanomaa”. Näin alkaa kertosäe eräässä tämän vuoden Kauneimmat joululaulut-vihkosen uutuuslaulussa. Sanat lauluun on sorvannut viime syyskuussa tähtitarhojen tuolle puolen kutsuttu, rakastettu kansallissanoittajamme Vexi Salmi.

Tähtiä on tässä kaamoksessa tullut tähyiltyä tavallista ahkerammin, pilvisyys on vain tupannut haittaamaan harrastusta. Syy tähyilyyn on planeettojen konjunktio. Aurinkokuntamme jättiläisten, Jupiterin ja Saturnuksen radat nimittäin kohtaavat omalta Tellukseltamme tarkasteltuna. Radat tulevat lähekkäin 19.6 vuoden välein, mutta näin lähelle ne tulevat ani harvoin; viimeksi 1200-luvulla.

Kaasuplaneetat näkyvät lähimmillään vain kuuden kaariminuutin etäisyydellä. Paljaalla silmällä alkaa erottamaan kohteet erillisiksi kahdesta kaariminuutista alkaen. Kaksi valoa siis näyttävät yhdistyvän yhdeksi suureksi. Mielenkiitoiseksi asian tekee se, että vuonna 6 ennen ajanlaskumme alkua tapahtui sama ilmiö. Onkin arveltu, että idän astrologit havainnoivat juuri planeettakonjunktion. Horoskoopintekijät ovat aina askarrelleet taivaankappaleiden kanssa.

Mutta miksi vuosi 6 eKr kiinnostaa? Selitys piilee siinä, että ajanlaskumme alku on määritelty takaperoisesti. Kun munkki Dionysius Exiguus määritteli pääsiäisen ajoitusta, hän laski 500-luvun alussa taaksepäin Jeesuksen oletetun syntymävuoden. Aika hyvinhän tuo osuikin, muutaman vuoden tarkkuudella.

Koettakaapas ajoittaa jokin keurusseudun tapahtuma ajalta, jolloin täällä liikkui vai satunnaisia eränkävijöitä, karhuja ja susia. Hyvinkin saattaisi tulla muutaman vuoden heitto. Kun ajoitetaan keisari Agustus, käskynhaltija Quirinius ja  kuningas Herodes Suuri ollaan hyvinkin lähellä vuotta 6 eKr.

Samat planeetat tuovat tähän Jouluun tuoreet terveiset Vapahtajamme todellisesta syntymästä. Tässä konjunktiossa ihmiskunta taitaa tarvita armahdusta, tulevaisuutta ja toivoa enemmän kuin aikoihin. Olkoon sydämissämme sellainen peili, joka heijastaa aitoa Joulun sanomaa lähelle ja kauas.

                                                                                                                             Ossi Poikonen

© 2021 Keuruun Seurakunta