Majakka

8.1.2020

UNOHDETTU AARRE

Maailmassa lienee miljardeja ja taas miljardeja rahayksiköitä unohdetuilla pankkitileillä ja muissa unohtuneissa sijoituskohteissa. Suomessakin unohtuneilla pankkitileillä makaa jopa 100 miljoonaa euroa.  Aikoinaan tili on avattu hyvässä tarkoituksessa ja toivon varaan, vaikkapa lapsenlapselle tai kummilapselle ja sitten siitä on unohdettu kertoa edunsaajalle.  Valtionvarainministeriön mukaan vanhimpia suomalaisia tilejä ei ole käytetty reiluun sataan vuoteen. Rahat jäävät tilille määräämättömäksi ajaksi, koronmaksu loppuu, kun tiliä ei ole käytetty kymmeneen vuoteen. Ajan myötä inflaatio syö pääomaa.

On olemassa myös rahassa mittaamattomia unohtuneita tai vajaakäyttöisiä aarteita. Kummilapselle kannattaisi joskus kertoa myös ensi sunnuntain aiheesta, nimittäin ”Kasteen lahjasta”. Kastetta voisi aivan hyvin verrata kastetun nimellä avattuun pankkitiliin, jonka saldo on jo avaamishetkellä mittaamattoman suuri. Käyttämättömänä tili ei hyödytä. Kuinkahan paljon meiltä kristityiltä jääkään käyttämättä kasteen armon aarteita? Jumala kyllä yrittää kaikin tavoin kertoa meille arvostamme ja aarteestamme.

Kaste on Jumalan antama lahja, siinä Taivaan Isä luo suhteen lapseensa. Kaste on siis Jumalan ihmissuhde, josta avautuu ihmisen jumalasuhde. Vaikka me unohtaisimme aarteemme, Jumala ei unohda meitä. Kasteen tähtäyspisteenä on uskon syntyminen, joka vie meidät käyttämään tuota Jumalan mittaamattoman ihmisrakkauden arvo-osuustiliä arjessamme ja elämässämme.

Emme koskaan menetä aarrettamme uskomme pienuuden takia, vaan aarre jää käyttämättömäksi ainoastaan uskon olemattomuuden takia. Jumalan puolelta tallelokeron ovi on aina auki – Hän näkee pienessä suurta ja vasta-alkajassa jotain aivan valmista. Kaste on ensin lahja, mutta se on myös tehtävä. Tehtävämme on elää kasteen armon varassa, Jumalan lapsen luottamuksessa elämämme matkalla. Kun näemme itsemme arvokkaina on meidän kaiketikin helpompi nähdä myös toiset ihmiset arvokkaina.

Jeesuksen kasteen yhteydessä kuului taivaasta ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”   Isämme on samaa mieltä myös meidän elämämme äärellä.

Ossi Poikonen

10.12.2019

VALOA – TOIVOA

Kaamos on jo alkanut pohjoisimmassa Suomessa. Täälläkin pimeää piisaa. Kesän valo on mennyttä, kevään valoa saadaan odottaa vielä vajaan kuukauden verran. Ilman valoa ei ole kuitenkaan elämää – mistä siis…? Taaksepäin tuijottajat tuppaavat muuttumaan suolapatsaiksi; eteenpäin on oltava elävän mieli.

Elämän matka on kuljettava, alusta loppuun. Miten voisi päästä lopusta uuteen alkuun? Alusta loppuun kuljetaan, siis suoritetaan, mutta lopusta alkuun kannetaan, uutta annetaan – lahjaksi. Viime viikolla saimme sylikyytiä kirkkovuoden päätöksestä uuteen aikaan, Adventtiin. Tällä viikolla kuljemme talvisodan muistoissa ja itsenäisyyspäivän herkissä hetkissä kohti lisääntyvää valoa.

Adventin valo ei tule edestä eikä takaa, vaan ylhäältä – ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi. ” (Jaak 1:17) Hoosianna-pyhänä sytytettiin ensimmäinen toivon valo pitkän pimeän päätteeksi. Se suuntaa katseemme eteenpäin ja ylöspäin. Olemme saaneet Jumalan siunausta ja suojaa niin monessa elämämme vaiheessa.

Edessä on kevään valo ja elämän herääminen, ylhäältä tulee ikuisuuden toivo kuoleman varjon maassa mataaville. Kuinka kauniita ovatkaan Adventin pienet liekit suuren pimeän keskellä. Valo voittaa aina pimeyden, pieninkin liekki väistää synkkyyttä viimeisenkin sammuneen tähden takana. Meitä kristittyjä ei ole kutsuttu voivottelemaan kaikkeuden pimeyttä, vaan sytyttelemään toivon tulia.

Adventti on tärkeä, mutta se on vasta airut, varsinaisen valon airut. Adventin toivon varassa jaksamme Jouluun asti. Jouluna Luoja kumartuu luotunsa puoleen ja antaa arvaamattoman arvon meille jokaiselle. Ensimmäisen Joulun jälkeen ei ole syntynyt ainuttakaan arvotonta ihmisen muotoista. Siinäpä aihetta juhlien juhlalle. Adventin onni on odottamisessa.

Ossi Poikonen

21.11.2019

Määrätön rakkaus

Seurasin kerran takavasemmalta kohtaamista jossa oli mukana pieni pala taivasta. Aikuinen otti pienen lapsen syliinsä ja hänen silmistään, sanoistaan ja koko olemuksestaan välittyi valtava rakkaus ja hellyys tuota pientä ihmistä kohtaan vaikka tapaaminen oli heidän välillään ensimmäinen. Seurasin tilannetta sivustakatsojana mutta kohtaaminen jäi mieleeni, toivottavasti pysyvästi. Suuri rakkauden määrä, joka tuossa hetkessä oli, sai tilanteen tarkkailijankin pohtimaan. Mietin jälkeenpäin, miten kukaan pystyy ikinä rakastamaan toista ihmistä niin paljon kuin äskeisessä, ohikiitävässä hetkessä. Koska Jumala on rakastanut ensin meitä.

Jeesus vastasi yhdelle lainopettajalle näin, kun tämä kysyi tärkeintä käskyä: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näitä suurempaa käskyä ei ole. Jeesus opetti että usko Jumalaan ja suhde lähimmäiseen kuuluvat erottamattomalla tavalla yhteen. Usko kolmiyhteiseen Jumalaan sitoo meidät rakkauteen, Jumalan rakkauteen ja lähimmäisen rakastamiseen.

Noudattamalla kymmentä käskyä täydellisesti täyttäisimme Jumalan tahdon mutta me emme siihen pysty. Onneksi Jumalan rakkaus on meitä suurempi. Hän rakastaa aina ja kaikissa tilanteissa. Isonkin möhläyksen ja tunaroinnin jälkeen saamme aina palata Jeesuksen ristin luokse armahdettaviksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että töppäilystä rikoslaissa määrätty rangaistus jätettäisiin kärsimättä. Rakkauden kaksoiskäsky on ristinmuotoinen. Pystyviiva on merkkinä Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan ja poikkiviiva kertoo lähimmäisen rakkaudesta. Jumalan rakkaus synnyttää meissä rakkautta ja rakkaus saa meidät tekemään hyviä asioita toisillemme.

Hyvinä hetkinä on helppo rakastaa sekä Jumalaa että miellyttäviä ihmisiä. Kuitenkin jokaisen elämässä tulee eteen vaikeuksia, hankaluuksia ihmissuhteissa ja epäonnistumisia. Rakkauden kaksoiskäsky käskee meitä silloinkin rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Se vasta rasittavaa ja ärsyttävää onkin. Paavali kirjoittaa kirjeessään roomalaisille: Jos mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen on elämän mittainen läksy meille kaikille.

Johanna Lemmetyinen

15.11.2019

Joka ilta, kun lamppu sammuu…

Oletko ollut tilanteessa, jossa sinua nukuttaa aivan tolkuttomasti, mutta on pakko pysyä valveilla? Auton ratissa yömyöhällä? Kirkon penkissä kesken jumalanpalveluksen? Opiskelijana luennolla? Minulle nuo kaikki ovat tuttuja paikkoja, missä hirveä väsymys on iskenyt. Voi kuinka olisi niin makoisaa nukahtaa edes hetkeksi, mutta on pakko tehdä kaikkensa, ettei niin kävisi. Ensi sunnuntai on kirkkovuodessa valvomisen sunnuntai.

Raamatusta löydämme useita kehotuksia valvomiseen. Kehotukset liittyvät puheeseen Jeesuksen paluusta ja viimeisestä tuomiosta. ”Jeesus tulee, oletko valmis?” Tuttu fraasi katuvalopylvääseen liimatussa julisteessa. Kysymys on aivan kelvollinen, mutta esitystapa ärsyttävä. Siinä on sellainen uhkaava sävy, joka ei ole omiaan viemään viestiä Jumalan rakkaudesta. Kristillisyys on kohtaamista eikä komentelua. Jeesus oli kyllä toisinaan hyvinkin kovasanainen ja jyrkkä puheissaan, mutta se viesti, jonka hänen kaiken sovittava kuolemansa ja elämän antava ylösnousemuksensa meille kertoo, on silkkaa armoa.

Niin se valvominen. Onko se vain sitä, ettei nukahda? Pitäisikö olla aina pirteänä ja hereillä? Ei tietenkään. Uni on Jumalan lahja. Nukahtaminen on jättäytymistä Jumalan huomaan. Viime aikoina olemme saaneet kuulla useiden asiantuntijoiden suusta, kuinka tärkeää hyvä ja riittävä yöuni on meidän terveydellemme. Nukkukaamme siis hyvällä omallatunnolla niin paljon kuin sielu ja ruumis sietävät.

Siinäpä se taisi tullakin oikean valvomisen merkki. Nimittäin hyvä omatunto. Mikä se on ja mistä sellaisen saa? Hyvä omatunto ei tule siitä, että yritämme olla niin kilttejä ja puhtaita, että arvelemme Jumalankin heltyvän. Se yritys on tuomittu epäonnistumaan. Hyvä omatunto tulee siitä, että tunnustamme kolttosemme Jumalalle, ja saamme ne anteeksi, koska Jeesus maksoi lunnaat. Oikea valvominen ei ole pelkoa nukahtamisesta, eikä kuluttavaa jännittämistä, vaan turvallista luottamista rakastavan Jumalan huolenpitoon.

Vilho Mäkinen

7.11.2019

Isänpäivänä vietetään myös uskonpuhdistuksen muistopäivää

”Maailman vallat väistyvät, kansojen meri pauhaa, maa huojuu, vuoret siirtyvät.

Maailma kaipaa rauhaa. Vaan sana luovan Jumalan, jo isiemme auttajan,

on meidän turvanamme, on meidän turvanamme.”   VK 181

Edellä oleva virsi on runoiltu jo keskiajalla, mutta sanoma on aivan ajankohtainen.
Ihmiset osoittavat mieltään niin kadulla kuin sosiaalisissa medioissa. Ja sitä huutoa kyllä riittää suut ja korvat täyteen – kansojen meri pauhaa. Onko voittaja se, joka huutaa lujemmin kuin muut vai voittaako sanoja sanoillaan ihmiset puolelleen?

Ajan saatossa on ollut useita ihmisiä, joiden sanomiset ja opetukset ovat jääneet jopa historian kirjoihin. Esimerkiksi Martti Lutheria siteerataan tuon tuosta luterilaisen kirkon piirissä ja laajemminkin. Hänen opetuksensa Raamatusta ja armosta uskon perustana ovat edelleen tärkeitä. Suuri kiitos ja kunnianosoitus hänen tekemälleen työlle.

Ensi sunnuntaina viimeistään voidaan sanoa kiitos myös kaikille isille. Kaupat ovat jo pitkään mainostaneet, mitä lahjoja isälle voi hankkia. Uskon, että kaikista lahjoista parhain on kuitenkin kiitollisuuden ilmaiseminen kaikesta siitä hyvästä, mitä isien kautta olemme omaan elämäämme saaneet. Omin käsin tehty kortti ja runo voi olla paljon arvokkaampi asia kuin rahalla ostetut lahjat. Vielä, kun kädet voi kietoa isän tai isoisän kaulaan ja saa sanotuksi kiitos ja onnea, voi siinä hetkessä myös itse kokea turvallisuutta ja lujaa luottamusta elämän myrskyjä vastaan.

Jeesus opetti aikanaan ihmisiä kohtaaman Jumalan juuri isänä. Kaikkein vaikeimmalla hetkellä Jeesus huusi avukseen isiä, niin kuin pieni lapsi puhuu ”isi” tai nykykielellä ”iskä”. Jumala tahtoo edelleen olla ihmisille tässä iskä roolissa ja haluaa lapsilleen vain parasta. Jeesuksen ehkä kuuluisin vertaus Jumalasta tulee ilmi tuhlaajapoika -kertomuksessa.

Jumala rakastaa ihmistä kaikesta huolimatta ja tie Hänen yhteyteensä on aina avoin kaikille ihmisille, niin lapsille kuin aikuisille ja me kaikki saamme puhutella häntä isänä.

Hyvää isänpäivää ja uskonpuhdistuksen muistopäivää tulevana viikonloppuna.

Tuula Lahti

31.10.2019

Rukoillen kohti pyhäinpäivää

Vierailin taannoin kirkkomme sisällä toimivan KohtaamisPaikka-yhteisön 20-vuotisjuhlassa Jyväskylässä. Brunssikirkkoon oli väki leiponut mitä hienoimpia tarjoamisia nyyttärimeiningillä. KohtaamisPaikka on olemassaolonsa aikana panostanut paljon siihen, että seurakuntalaiset ovat yhteisön aktiivisia toimijoita. Tunnelma oli tuolloinkin mitä kodinomaisin. Tapasin erään entisen KeuPan lätkäpelaajan siellä. Suosittelen käväisemään.

Laulujen lomassa eräs vuosien takainen jäsen opetti vähäsen Raamatusta. Lopuksi rukoiltiin. Viimeisenä pastori pyysi meitä toisten seurakuntien työntekijöitä nostamaan kätensä. Sen jälkeen meitä lähimpinä olleet seurakuntalaiset rukoilivat meidän ja työmme puolesta. Käsi olallani esirukoilija lausui jotenkin sen suuntaisesti, että toteutuisi ”ilosanoman tuojan ihanat askeleet” (Jes. 52:7).

Seuraava työpäiväni oli antoisin aikoihin. Illan tullen lähdin vaimoni kanssa lenkille Seiponmäkeen. Pitkästä aikaa pysyin jopa perässä: aito flow-kokemus. (Aloitettuamme seurustelun olen enentynyt liki 20 kilolla.) Pistäydyttyämme Tokmannin hyllylle muistin mitä puolestani oli rukoiltu. Pysähdyttävä hetki. Miten konkreettinen vastaus.

Eikä siinä vielä kaikki. Tuon jälkeen nyt jo useamman viikon ajan on elämä kroonisesti oireilevan vatsani kanssa ollut poikkeuksellisen helppoa. Kun moottori hyrrää, puimakone jyllää.

Kokemus on herättänyt jälleen ajattelemaan, että mikä aarre rukous meille on. Arvelen, ettei meidän tule keskittyä ennakkoon siihen, miten Jumala vastaa. On paneuduttava siihen, että olemme alttiita viipyilemään rukouksessa toinen toistemme puolesta kodinomaisen arkisesti. Mikä estää sen?

Rukouksessa meidät ympäröivä taivas näyttää meille kasvojaan. Saammeko kokea sitä kautta salattua yhteyttä myös perille päässeeseen seurakuntaan?

Seppo Viljasjärvi

11.10.2019

Onko elämää syntymän jälkeen?

Raskaana olevan naisen kohdussa kasvoi kaksoset. Kaksoset pohdiskelivat onko syntymän jälkeen elämää.

-Minä uskon, että syntymän jälkeen on elämää. Kaikki ei voi olla tässä, sanoi ensimmäinen kaksosista.

-Minä en usko. Kukaan ei ole koskaan palannut kertomaan syntymän jälkeisestä elämästä, sanoi toinen.

-Minä olen jo miettinyt millaista syntymän jälkeen voisi olla. Haluaisin, että syntymän jälkeinen elämä olisi täydellistä. Voisimme tehdä jatkuvasti kaikkea kivaa. Parasta mitä tiedän, on kun meidän maailmamme välillä liikkuu ja hytkyy. Se saa minut hyvälle tuulelle. Toivon, että syntymän jälkeisessä elämässä hytkytään koko ajan.

-Joo ja myös sitä ihanaa laulua kuuluu jatkuvasti, mitä me aina välillä kuulemme, innostui toinen.

Niin kaksoset jäivät odottamaan mitä syntymä heille lopulta paljastaisi.

Kaksosten kuvitelma parhaasta mahdollisesta maailmasta kuulostaa meidän korviimme hassulta ja vaatimattomalta. Noissa kuvitelmissa oli kuitenkin kaikki, mitä kaksoset pystyivät ajattelemaan tulevasta maailmasta. Syntymän jälkeen heille lopulta paljastui kaikki se maailman kauneus, minkä voimme nähdä, kaikki ne maut, joita voimme maistaa, kaikki ne ihmiset, joiden kanssa saamme jakaa aikamme.

Raamattu kertoo melko vähän kuoleman jälkeisestä elämästä taivaassa. Olet ehkä joskus miettinyt millaista taivaassa voisi olla. Luulen, että Jumala katsoo meitä samalla tavalla kuin me katsomme noita kaksosia, kun me joskus epäilemme Jumalan olemassaoloa ja luomme mielikuvia taivaasta. Uskon, että taivas on jotain niin hienoa, että emme voi sitä täällä maan päällä edes käsittää. Onneksi meidän ei tarvitsekaan, vaan saamme luottaa siihen, että Jumalalla, joka rakastaa meitä yli kaiken, on varattuna meille parasta mahdollista.

”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1.Kor.13:12)

Tero Heikkilä

Nuorisotyönohjaaja

7.10.2019

Odota rauhassa!

Elämän suurten muutosten, myllerrysten keskellä on raskasta olla.  Mielen täyttävät monet kysymykset, huolet ja ajatukset. Voi tuntua pakahduttavalta odottaa jotain kaipaamaansa uutista tai tietoa.  Epätietoisuus edessä olevasta tuntuu raskaalta.  Toivo alkaa hiipua ja toivottomuus valtaa mieltä. Mistä silloin saat voimaa, rohkeutta, uskoa ja luottamusta tulevaan?

Monille luonto on tärkeä latautumisen, voimien keräämisen paikka. Luonnon rauha ja levollisuus tarttuvat meihin. Mieli hiljenee ja lepää.  Syksyn kauniit värit luonnossa puhuttelevat meitä.

Liikunta, lukeminen, musiikki, kynttilän valo, käsillä tekeminen, kirjoittaminen, ystävien tapaaminen ja keskustelu heidän kanssaan auttavat myös monia selviytymään elämän muutoksista. Mikä onkaan sinun tapasi saada mieli rauhoittumaan ja levätä, etsiä toivoa toivottomuuteen?

Itse elän suurten muutosten keskellä ja välillä jaksaminen tuntuu haastavalta. Asioiden ratkeamisen odottelu tuntuu hankalalta. Mieli haluaisi jo tietää, miten tästä eteenpäin mennään. Odottaminen on välillä raastavaa. Tällaisten tunteiden ja tilanteen keskellä tapasin erään ystäväni. Kerroin hänelle mitä minulle kuuluu. Hän kuunteli ja oli myötätuntoisena siinä hetkessä läsnä. Hän jakoi kanssani erään Raamatun kohdan, joka hänelle tuli mieleen. Tuo kohta on Ruutin kirjasta.  Siinä vanha, viisas, Jumalaan luottava nainen, Noomi, lohduttaa nuorta miniäänsä. Miniä Ruut on tilanteessa, jossa hän ei ole varma tulevaisuudestaan. Elämän epävarmuus huolettaa Ruutia. Noomi sanoo: ”Odota rauhassa, tyttäreni, kunnes saat tietää, miten asia ratkeaa.” Kuullessani nuo sanat, tunsin syvää rauhaa. Sellaista rauhaa, joka ylittää ymmärrykseni. Se oli pyhä hetki.  Noihin sanoihin palaan yhä uudelleen.  Vaikka moni asia elämässäni on tällä hetkellä kesken, niin saan odottaa rauhassa asioiden selkiintymistä, luottaa siihen, että Jumala on uskollinen ja pitää minusta huolta. Näin hän tekee sinullekin!

Kaisa Pihlajamäki

23.9.2019

Kiitollisuus kaunistaa

Mikä tekee ihmisestä kauniin? Sileä iho, tuuheat hiukset ja kiinteä vartalo ovat varmasti kauniin ihmisen ominaisuuksia, joita moni meistä tavoittelee. Mutta onko peli pelattu, kun iho rypistyy, hiukset harvenevat ja harmaantuvat, ja keho painuu kumaraan? Ei suinkaan.

Kuinka kaunis onkaan kiitollinen vanhus! Hän osaa nauttia elämän pienistäkin ilon aiheista. Hänen silmänsä säteilevät lempeää hymyä, vaikka aihetta murheeseenkin taatusti löytyisi. Hänen seurassaan virkistyy ja viisastuu. Hänen kauneutensa korostuu vaivojaan ja puutteitaan vaikeroivien ainainkeriankeisten rinnalla.

Tällainen kauneus ei ilmesty ihmiseen automaattisesti tietyn vuosimäärän täytyttyä. Kiitollisuus on hyve, jota tulee harjoittaa ja harjoitella päivittäin. Voimme ihan itse valita, kiinnitämmekö huomiomme siihen, mitä meillä on vai siihen, mitä meiltä puuttuu. Tunnettu totuushan on, että asiat, joihin ihminen keskittyy, kasvavat hänen elämässään.

Kristittyinä tiedämme, että kaikki hyvä elämässämme on Jumalan lahjaa. Valitettavan usein unohdamme kiittää Häntä, koska mallillaan olevista asioista tulee niin helposti itsestäänselvyyksiä. Raamatun lukuisista kiitokseen kehottavista kohdista päätellen Jumala haluaa kuulla kiitoksemme. Uskon Jumalan kehottavan meitä kiitokseen myös, ja ehkä juuri, siksi, että se tekee meille niin hyvää. Kiitollisuus tekee meistä kauniita.

Apostoli Paavali antaa kirjeessään efesolaisille konkreettisen ohjeen osoittaa kiitollisuutta Jumalalle: ”Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” Tänä yksilökeskeisenä aikana kiinnitän huomiota sanaan yhdessä. Yhdessä musisoiminen on ihan raamatullinen kauneusvinkki. Tule siis rohkeasti toteuttamaan tätä kehotusta seurakunnan kuoroihin ja jumalanpalveluksiin!

Kiitollisuuden kaunistamaa syksyä!

Heikki Koljonen

23.8.2019

Taakkoja kannettavaksi

Pihlajat ovat nyt valtavan kauniita. Marjoista punaisenaan ne oikein hehkuvat ja oksat ovat niin marjaisat, että ne painuvat ihan luokalle.
Alkukesällä ylväänä kukkasia kantaneina ne taipuvat nyt maata kohti taakkansa alla. Kuin ihminen ikään omien taakkojensa kanssa. Me
olemme kuin nuo puut. Jokaisella on omat murheet, vaikeudet, hankaluudet. Salaisuuksiakin joskus kannamme ja nekin saavat meidät
kumaraan, hartiat lysyyn ja katseen viistämään kohti maata. Taakkani kannan silti kun ne nyt annettu kerran on. Kannetaan sitten.
Yhtenä päivänä tulee lintuparvi. Niitä on kymmeniä ja kuhina oksistoissa valtava. Pian ovat marjat poissa ja puun tyhjennyttyä ovat linnutkin
poissa. Pihlaja on taakoistaan vapaa ja lehvät kääntyvät kohti korkeutta. Kun me pääsemme vaivoistamme vapauteen tuntuu se samalta.
Taivaan lintuparvi vie riesamme pois. Asiamme ratkeaa, riitajuttu selviää, ongelma saa ratkaisun, sairaus saa hoidon ja kipu jää leikkauspöydälle.
Ahdistunut mieli purkaa surunsa pois ja anteeksisaaminen pudottaa pahan mielen taakat päiväjärjestyksestä ulos. Saa olla taas vapaa ainakin
hetken verran.
Taakat kuuluvat elämäämme, isot ja pienet. Ehkä kannamme sellaistakin mitä ei tarvitse mukana raahata. Emme vain osaa aina päästää irti eikä
aina pysty unohtamaan. Siksi taakkoja elämään kertyy ja päät painuvat. Hautavärssyssä sanotaan, ettei lähtijää enää huolet vaivaa eivät taakat
paina. Niin se onkin, silloin ne viimeistään pois jätetään. Olisi niitä kyllä hyvä jo nyt jättää, jos se meistä riippuu. Opetella taakoista luopumiseen tässä elämässä
eikä sitten joskus.
Kuulin jonkun sanovan, että suru on kaunis kantaa. No jaa, enpä tiedä. Mutta surunsa, murheensa kauniisti kantavia näen joka päivä. Itse taakka
ei ole mieluinen kenellekään. Olisiko sellainen kantamus sitten kuin Pihlajapuu marjoineen. Toisen silmissä kaunis mutta kantajalle painava.
”Herra, tuskani on suuri, vaikea on ahdinko. Mutta ahdingossa juuri olet toivon kallio. Olet aamun luvannut tänne saakka suojellut. Yössä
laulan auttajalle, elämäni Jumalalle.” v. 348
Merja Kaunismäki

© 2020 Keuruun Seurakunta