Majakka

25.2.2021

Onko maa litteä ja kuu juustoa?

Kuun pimeällä puolella on amerikkalainen tiedemiessiirtokunta. Michael Jackson ei kuollut, vaan elää Kanadassa. 5G-verkko levittää koronaa. Me kohtaamme paljon huhuja ja väitteitä, joista ei oikein tiedä, mitä niistä ajattelisi. Asiat esitetään meille varmoin äänenpainoin, mutta konkreettista näyttöä ei löydy. Joku uskoo nuo väitteet, toinen ei. Usko on mielenkiintoinen asia. Helpointa on uskoa asiat, jotka voidaan todeksi todistaa, mutta silloin onkin kyse tiedosta eikä uskosta.

Kun puhutaan Jumalasta, kumpaan koriin Hänet laitat? Hiukan outojen uskomusten, vai tosiasioiden koriin? Riittääkö Jumalan hylkäämiseen se, että emme voi nähdä Häntä? Vai riittävätkö silminnäkijöiden todistukset vakuuttamaan sinut Jumalan todellisuudesta? Jeesuksen aikana käytiin tätä samaa keskustelua. Jeesus ei jättänyt kuulijoitaan kylmäksi. Kantaa otettiin puoleen ja toiseen. Vastustajat olivat valmiita antamaan Jeesukselle turpaan – ja paljon pahempaakin. Puolustajat olisivat tehneet hänestä kuninkaan. Jeesus ei vakuuttanut kuulijoitaan vain puheillaan, Hänellä oli kättä pidempää puheidensa tueksi. Ihmiset saivat nähdä monenlaisia ihmetekoja, mutta silti kaikki eivät uskoneet Häntä Jumalan lähettämäksi. Suomalaisista sanotaan, ettemme usko ennen kuin näemme. Israelilaiset eivät uskoneet vaikka näkivät. Mikä saa tai saisi sinut uskomaan Jumalaan? Usko ei ole tietämistä, mutta ei se ole tietämättömyyttäkään. Maailman viisaimpien tiedemiesten (ja -naisten) joukossa on Jeesukseen uskovia, aivan kuten heitä on lukutaidottomien ja kouluttamattomienkin joukossa. Emme voi pakottaa ketään uskomaan, emmekä voi estää ketään uskomasta. Jumala synnyttää meissä uskon sanansa kautta. Toivoisin, että myös sinussa. Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” (Joh.11:25-26)

Vilho Mäkinen

25.2.2021

11.2.2021

Kevättä kynttelistä, valoa ja iloa 🙂

Aivan huikeaa on valon lisääntyminen. Valo saa useimmat ihmiset heräämään ja tätä hyvää tunnetta tarvitsemme jaksaaksemme. Hyvän äärellä mietin myös, milloin aarrearkku on kiinnostavimmillaan tai milloin juhla on parhaimmillaan? Juuri ennen löytymistään ja hetki ennen kuin se avataan/juuri ennen juhlan alkua. Kristinuskoon kuuluu ajatus siitä, että Jumala on meille ihmisille salattu. Vaikka tiedämmekin Jumalasta yhtä jos toistakin, emme voi kuitenkaan koskaan täysin ymmärtää ja selittää Jumalaa. Hän on aina enemmän kuin voimme sanoa ja ymmärtää. Jumala on meihin ihmisiin taottu aarrearkku, jonka olemassaolon jokainen sielussaan tunnistaa, mutta jota kukaan ei ole lopullisesti löytänyt eikä selittänyt tyhjiin. Jumalalla on meille annettavaa jatkuvasti!

Ensi sunnuntaina on sekä laskiainen, jossa aloitamme tutkistelemaan ihmeellisen Jumalan rakkautta uhritien ja kärsimyksen kautta, että ystävänpäivä, jolloin yritämme ilmaista sen mikä on sisimmässämme selvää joka päivä, mutta niin usein jää kertomatta. Molemmat aiheet kertovat samasta rikkaudesta, jonka kaipuu meillä on ja jota emme myöskään voi tuntea läpikotaisin. Aina löytyy uutta ja ihmeellistä. Ensi sunnuntain kirjeteksti nimittäin on tuo tunnettu rakkauden ylistys 1 Kor. 13, joka päättyy :”Niin pysyvät nämä kolme; usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”

Kirkkoisä Augustinus on kuulemma kirjoittanut näin: ”Jumala on niin mittaamaton, että kun tuntee Hänet löytäneensä, on jo etsittävä uudestaan.” Salattu Jumala löytyy jokaisen elämässä yhä uudestaan yhä uusissa tilanteissa ja uusien kysymysten ääreltä. Mistäköhän minä Häntä ja rakkauden rikkautta seuraavaksi etsisin?

Siunattua löytöretkeä valon ja rakkauden maailmaan!

Kirsti Mäkinen
nuorisotyönohjaaja

4.2.2021

Mustaa ja valkoista

Istun ystäväni keittiössä. Hän on kattanut kahvit ja rupattelemme niitä näitä. Siinä samalla katselen ulos ikkunasta avautuvaa näkymää pihamaalle. Kissa on tulossa retkiltään jostain mistä lie. Se on ihan pikimusta ja erottuu hyvin valkoista hankea vasten. Kotiin on tuo eläin tulossa ja levollisin askelin lähestyy kotipiiriään. Se huomaa autoni ja käy sitä haistelemassa puskurista ja renkaasta ja tietenkin merkkaa sen omalle reviirilleen kuuluvaksi. Hymähdän näylle.
Ajatukseni matkaa omaan lapsuudenkotiin ja sen eläimiin. Maatilalla oli kissat, koirat, lehmät, possut, lampaat ja ihana hevoseni. Oli kaverit koulussa ja naapurustossa. Mahtavaa aikaa kasvaa ja varttua. Juttelimme tuon ajan lemmikeistä ja tapahtumista ja nostalginen mieli valtasi keittiön. Eiköhän viisikymppisenä voi jo sanoa, että ”oli ne vaan hyviä aikoja”.
Onko muistoissa elämä kuitenkin jollain lailla mustavalkoista? Ennen oli paremmin kuin nyt.  Ennen oli valoisampaa nyt on vähän kaikki synkeämmän  sävyistä. Ei se todellisuudessa niin ole muisti vaan toimii sillä tavoin. Samanlaista elämää ollaan eletty vuosisadat. Musta on yhtä mustaa valkoinen hohtaa aina yhtä lailla.
Kirkkovuosi on kääntynyt nyt jouluajasta kohti paaston matkaa. Paljon jää taakse ja paljon on edessä. Kynttilänpäivän kirkkaus kimmeltää jo näköpiirissä. Korona saa senkin ylle varjonsa ja epävarmuutensa. Yhdessä emme saa vapaasti tätäkään aikaa ottaa vastaan. Ei kuitenkaan taas synkistellä, vaan otetaan päivä kerrallaan ja koitetaan jaksaa näissä oloissamme. Jumalan sana säilyy kuitenkin ja pääsiäinen on sieltä tulossa sitä ei koronakaan estä.
Kissa tuli rappusille sen näköisenä että voisi nyt tulla sisälle. Me havahduimme muistoissamme tähän päivään ja iloitsimme siitä hetkestä siinä ja silloin.
Merja Kaunismäki

21.1.2021

Löytyykö uskoa?

Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: ’Siirry täältä tuonne’, ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.” (Matt. 17: 20) Tämä Jeesuksen vastaus opetuslapsilleen saa ainakin oman uskoni näyttämään mitättömältä ja alamittaiselta. Minun uskollani ei siirretä edes muurahaispesää. Sen kokoluokka ei siis yllä edes pikkuruisen sinapinsiemenen tasolle.

Olisipa hienoa tuntea henkilö, joka kykenisi uskollaan siirtelemään vuoria. Hän voisi varmasti olla avuksi pienemmissäkin ongelmissa. Tunnetko sinä sellaisia uskon sankareita? Minulle ei tule ketään mieleen…

Tarkemmin ajatellen taidankin tietää yhden: Jeesus! Ehkä tuo vuorensiirtämisjuttu ei tarkoitakaan vaatimusta tai uskon minimistandardia. Sehän on kirjaimellisesti jossittelua. Oleellista ei olekaan minun uskoni puute ja pienuus vaan Herran Jeesuksen rajattomat mahdollisuudet. Kun opetuslapset eivät epäuskonsa tähden kyenneet parantamaan pahan hengen riivaamaa poikaa, käski Jeesus tuoda pojan luokseen. Ja poika parani.

Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, sanoi Paasikivi. Yksi tosiasia on se, että oma uskoni on pieni ja puutteellinen. Toinen, edellistä merkittävämpi, on se, että Jeesuksella on kaikki valta ja uskoa yllin kyllin. Kun elämän matkalla törmää milloin minkäkin laiseen vuoreen, ei kannata jäädä ainakaan pitkäksi aikaa arvioimaan omaa kykenemättömyyttä vuoren voittamiseksi. Kannattaa viedä asia Jeesukselle. Hän voi siirtää vuoren toisaalle, tai sitten näyttää sopivan polun sen yli.

Herramme Jeesus Kristus.

Me elämme liiaksi oman viisautemme varassa ja luotamme omaan voimaamme.

Koettelemusten tullessa huomaamme,

että viisautemme on riittämätöntä ja voimamme ovat vähäiset.

Herra, opeta meille uskon yksinkertaisuutta.

Auta meitä näkemään, että sinussa ovat kätkettyinä kaikki viisauden ja tiedon aarteet.

Sinulle olkoon ylistys ikuisesti.

Rukous Evankeliumikirjasta

 

Heikki Koljonen

14.1.2021

YHDESSÄ

Kuinka tärkeää onkaan kokoontua yhteen.  Toisaalta on myös niin, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Molemmista asioista olemme saaneet viitteitä viime aikoina. Kuinka paljon kaipasimmekaan yhteisiä joululauluja ja joulukirkkoja. Onneksi on striimit, että jotenkin tavoitimme yhteisömme, mutta rehellisesti sanoen, ei se sittenkään korvaa täysiä kirkonpenkkejä ja yhdessä veisaamista.

Loppiaisena saimme rapakon takaa karun muistutuksen siitä, mitä kokoontuminen voi saada aikaan. Parempi olisi ollut pysyä kotona, paitsi tietysti kongressin. Vuosien psyykkaus kantoi surullista hedelmää. Kuinka tärkeä onkaan pitää yllä mahdollisuutta kritiikkiin. Kirkon alkuaikojen hurmahenkien paimennukseen  apostoli Paavali suositteli; ” ja toiset arvostelkoot”(1 Kor 14:29).

Seurakunta on yhteen tulemisen yhteisö.  Suomen kielen sana kuulostaa seuran pitämiseltä, naapurimaissa on enemmän yhdessäolon makua –  församling – koguduse. Viron kielessä on kaunis ilmaus: ”yhes koos”. Sitä käytetään usein seurakunnan elämää kuvaamaan.  Ei riitä, että olemme koolla – tarvitsemme yhteyttä ja ykseyttä.  Jos olemme koolla vain vahvistaaksemme oikeassa olemistamme, olemme ilman muuta myös vastustamassa joitakin – Luojan luomia ovat hekin.

Ensi sunnuntain evankeliumi Luukkaan mukaan alkaa: ”Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan”. Jo lapsena opittu tapa vei Jeesuksenkin synagogaan – juutalaisseurakunnan kirkkoon. Kreikankielen sana synagoge tarkoittaa kokoontumispaikkaa- Heprean vastaava bet kneset  on kokoontumisen talo. Tärkeää on tulla yhteen, ei vahvistamaan eroavaisuutta, vaan luomaan osallisuutta ja yhteisyyttä.

Tyhjät kirkonpenkit ovat surullisia; nyt pakosta, tätä ennen kiinnostuksen ja ehkä ymmärryksenkin puutteesta. Kuinka tärkeää olisi tulla yhteen, ei vahvistamaan yhtä mielipidettä vaan tulla todentamaan, että meitä on moneksi…ja hyvä niin. Kirkko on aina ollut moniääninen Jumalan lasten kokoonpano. Isä kyllä ymmärtää, että kaikki lapset ovat omanlaisiansa. Äiti ja isä nauttivat eniten siitä, kun erilaiset lapsensa ovat yhdessä ja yrittävät ymmärtää ja auttaa toisiaan.

Ossi Poikonen

17.12.2020

JOULUN TÄHTI

”Tähden, tähdistä kirkkaimman, mä toivoisin hohtavan taas Joulun sanomaa”. Näin alkaa kertosäe eräässä tämän vuoden Kauneimmat joululaulut-vihkosen uutuuslaulussa. Sanat lauluun on sorvannut viime syyskuussa tähtitarhojen tuolle puolen kutsuttu, rakastettu kansallissanoittajamme Vexi Salmi.

Tähtiä on tässä kaamoksessa tullut tähyiltyä tavallista ahkerammin, pilvisyys on vain tupannut haittaamaan harrastusta. Syy tähyilyyn on planeettojen konjunktio. Aurinkokuntamme jättiläisten, Jupiterin ja Saturnuksen radat nimittäin kohtaavat omalta Tellukseltamme tarkasteltuna. Radat tulevat lähekkäin 19.6 vuoden välein, mutta näin lähelle ne tulevat ani harvoin; viimeksi 1200-luvulla.

Kaasuplaneetat näkyvät lähimmillään vain kuuden kaariminuutin etäisyydellä. Paljaalla silmällä alkaa erottamaan kohteet erillisiksi kahdesta kaariminuutista alkaen. Kaksi valoa siis näyttävät yhdistyvän yhdeksi suureksi. Mielenkiitoiseksi asian tekee se, että vuonna 6 ennen ajanlaskumme alkua tapahtui sama ilmiö. Onkin arveltu, että idän astrologit havainnoivat juuri planeettakonjunktion. Horoskoopintekijät ovat aina askarrelleet taivaankappaleiden kanssa.

Mutta miksi vuosi 6 eKr kiinnostaa? Selitys piilee siinä, että ajanlaskumme alku on määritelty takaperoisesti. Kun munkki Dionysius Exiguus määritteli pääsiäisen ajoitusta, hän laski 500-luvun alussa taaksepäin Jeesuksen oletetun syntymävuoden. Aika hyvinhän tuo osuikin, muutaman vuoden tarkkuudella.

Koettakaapas ajoittaa jokin keurusseudun tapahtuma ajalta, jolloin täällä liikkui vai satunnaisia eränkävijöitä, karhuja ja susia. Hyvinkin saattaisi tulla muutaman vuoden heitto. Kun ajoitetaan keisari Agustus, käskynhaltija Quirinius ja  kuningas Herodes Suuri ollaan hyvinkin lähellä vuotta 6 eKr.

Samat planeetat tuovat tähän Jouluun tuoreet terveiset Vapahtajamme todellisesta syntymästä. Tässä konjunktiossa ihmiskunta taitaa tarvita armahdusta, tulevaisuutta ja toivoa enemmän kuin aikoihin. Olkoon sydämissämme sellainen peili, joka heijastaa aitoa Joulun sanomaa lähelle ja kauas.

                                                                                                                             Ossi Poikonen

10.12.2020

Mietteitä

”Rakas Jumala, tämä päivä on mennyt toistaiseksi hyvin. En ole juorunnut enkä menettänyt malttiani. En ollut ahne, häijy, itsekäs, tyytymätön enkä koppava. Kohta aion nousta vuoteesta
ja sitten tarvitsenkin kovasti apua. Aamen.”
Selaan elämääni ajatuksissani ja mieleeni nousee monia hetkiä, hyviä ja huonoja. On joulu tulossa ja vuodenvaihteen aika. Käyn myös läpi ihmisiä joita kohtasin vuoteni matkalla. Joulu on
ilon ja kiitoksen aikaa. Mistä siis kiittäisin? Jostakin erityisestä tapahtumasta, ajasta vai jostakin tärkeäksi tulleesta ihmisestä? Koko elämä on lahja, miksi en siis kiittäisi koko elämästäni?
Siis kiitos elämästä!
Monesti olemme huomanneet, että saamamme elämän lahja onkin osoittautunut varsin rajalliseksi. Elämä osoittautuu sekä kipeäksi että keveäksi. Saamamme elämän lahja kantaa täyteydessäänkin sitä vajautta, joka muistuttaa olevamme vielä matkalla. Matkalla Elämään.
Kiitos ja uudistumishetkiä ovat ne, joina evankeliumin halvaantuneen miehen tavoin saamme yhä uudelleen tulla eristäytyneisyydestä yhteyteen, loitommalta elämän ytimeen. Se on mahdollista
vain kohtaamisen kautta. Näissä hetkissä voimme sanoa elämälle kyllä ja rohkaistua ottamaan elämä pikkuisen avoimemmin vastaan sellaisena kuin se annetaan. Aidointa kiitosta elämän
antajalle lienee, ettemme jätä tätä lahjaa pakettiin. Ei silloinkaan kun lahjan sisältöä tutkiessa mieleen nousee pelkkiä kysymyksiä.
Meidät on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä ajasta ikuisuuteen. Risti kertoo, että meille on lunastettu elämä, taivaan osallisuus ilman mitään omia ansioitamme ja mahdollisuuksiamme.
Johannes kirjoittaa:” Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän ja tämä elämä on hänen Pojassaan.” Uskon lahjan ja ihmeen vastaanottaminen on syvintä kiitosta elämästä.

Merja Kaunismäki

29.10.2020

Uskotko ruumiin ylösnousemisen?

Pyhäinpäivään liittyy muistojen, kaipauksen ja kunnioituksen lisäksi toivo ylösnousemuksesta. Uskontunnustuksessa lausumme uskovamme ”ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän”.

Mutta mitä ylösnousemus tarkoittaa? Ei kai siihen tarvita ruumista? Eikös ikuista elämää vietetä jonkinlaisina henkiolentoina?

Kun ihmisen ruumiin elintoiminnot lakkaavat, hänen henkensä / sielunsa siirtyy joko taivaaseen tai tuonelaan. Näin opettaa Raamattu, ja tähän viittaavat lukuisat tutkimukset kuolemanrajakokemuksista. Jeesuksen omat tapaavat iloiten Herransa, toisten kohtalo on kauhea. Tämä kuoleman jälkeinen elämä on tietoista, mutta ruumiitonta.

Monen mielestä tämä riittäisi. Mukavasti se ikuisuus sujuisi aineettomana henkenä. Ja miten se maaksi maatunut tai tuhkaksi poltettu raato mihinkään nousisi?

Mutta Jumala on toista mieltä. Hän kertoo Sanassaan, että ruumiimme toden totta herätetään Jeesuksen tullessa toisen kerran maan päälle. Ylösnousemusruumis on samankaltainen kuin Jeesuksella, kun hän nousi kuolleista. Se on fyysinen, käsin kosketeltava ja tunnistettava, mutta vailla sairauksia ja vammoja. Sitä voi kuvata kolmella k:lla: kirkastettu, kuolematon ja katoamaton.

Pohdiskeluun ruumiin ylösnousemisen teknisestä toteutuksesta Luther vastaa Kristinopissaan: ”Ruumiin ylösnousemus on niin valtava asia, etten järjelläni voi sitä tajuta, mutta uskon sen lapsenmielisesti, koska Jumala on sen Sanassaan ilmoittanut ja koska se ei perustu meidän ihmisten mahdollisuuksiin, vaan Jumalan voimaan.”

Ruumiin ylösnousemus on kristinuskon peruspilareita. Eihän sitä muuten olisi uskontunnustukseen laitettu. Gnostilaisuudesta yms. filosofioista poiketen kristitty arvostaa ja kunnioittaa aineellista luomakuntaa, myös omaa kehoaan, Jumalan hyvänä luomistyönä. Ja Jumala arvostaa tätä työtään niin, että herättää kerran ruumiimme elämään ikuisesti. Silloin Jeesuksen lunastamien pyhien yhteys saa lopullisen täyttymyksensä.

Heikki Koljonen

kanttori

Keuruun seurakunta

14.9.2020

Entä jos…

Jari Tervo leikitteli historian käänteillä telkkarissa ohjelmassa ”Entä jos?”. Samanlaista pohdintaa on Arttu Wiskarin laulussa ”Suomenmuotoisen pilven alla”? Siinäkin on monta entä jos -kysymystä. Minä kysyn: Entä jos Jumala on olemassa? Entä jos Raamattu on totta? Jos Jumala on olemassa, ja on sellainen, millaisena Raamattu Hänet kuvaa, mitä se tarkoittaa? Yksi Jumalan keskeinen määre on, että Hän on pyhä. Jumala on jotain sellaista, jonka eteen ei mennä pystypäin ja takki auki. Jumalan pyhyys vaatii meiltäkin pyhyyttä.

Ongelma on, ettei meillä eikä meissä ole pyhyyttä. Ei kaikkein parhainkaan meistä voi astua Jumalan eteen, ja katsoa tasavertaisena silmiin. Liemessä ollaan koko porukka. Pyhimykset ja tavan tallaajat. Sitä kutsutaan synniksi. Sitä, mikä meidät on tähän liriin saattanut. Synti on siitä ikävä kaveri, ettei sitä voi karistaa pois kuin hilsettä olkapäiltä. Se istuu kuin purkka tukassa. Erilaisia tekoja voi yrittää karsia elämästään, ja joskus onnistuakin. Synti on vaan niin paljon muutakin. Klassisessa 7 kuolemansynnin listassa ei ole yhtään yksittäistä tekoa. Kyse on paljon hankalammista asioista, kuten ylpeys, ahneus ja kateus.

Ennen kuin heitämme kirveen kaivoon, niin mietitäänpä, miten Jeesus liittyy tähän kuvioon. Jeesus on koko jutun punainen lanka. Ilman Jeesusta ei ole kristinuskoa. Hän on vastaus meiltä puuttuvaan pyhyyteen. Hänen pyhyytensä turvin rohkenemme Jumalan eteen. Vanhassa Testamentissa Mooseksen tekemä tangon nokkaan nostettu pronssikäärme pelasti kuolemalta käärmeenpureman saaneet, jos nämä uskoivat Jumalan lupaukseen ja katsoivat pronssikäärmeeseen (4.Moos.21:4-9).

Ei se ollut magiaa, kyse oli luottamuksesta Jumalan lupaukseen. Jeesus vertasi itseään tuohon käärmeeseen: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän” (Joh.3:14-15). Jeesus korotettiin ristille. Jokainen, joka luottaa Jumalan lupaukseen ja katsoo ristiinnaulittuun Jeesukseen, pelastuu. Ei kovin monimutkaista. Entä jos ottaisimme sen todesta?

 

Vilho Mäkinen

 

© 2021 Keuruun Seurakunta