Majakka

31.10.2019

Rukoillen kohti pyhäinpäivää

Vierailin taannoin kirkkomme sisällä toimivan KohtaamisPaikka-yhteisön 20-vuotisjuhlassa Jyväskylässä. Brunssikirkkoon oli väki leiponut mitä hienoimpia tarjoamisia nyyttärimeiningillä. KohtaamisPaikka on olemassaolonsa aikana panostanut paljon siihen, että seurakuntalaiset ovat yhteisön aktiivisia toimijoita. Tunnelma oli tuolloinkin mitä kodinomaisin. Tapasin erään entisen KeuPan lätkäpelaajan siellä. Suosittelen käväisemään.

Laulujen lomassa eräs vuosien takainen jäsen opetti vähäsen Raamatusta. Lopuksi rukoiltiin. Viimeisenä pastori pyysi meitä toisten seurakuntien työntekijöitä nostamaan kätensä. Sen jälkeen meitä lähimpinä olleet seurakuntalaiset rukoilivat meidän ja työmme puolesta. Käsi olallani esirukoilija lausui jotenkin sen suuntaisesti, että toteutuisi ”ilosanoman tuojan ihanat askeleet” (Jes. 52:7).

Seuraava työpäiväni oli antoisin aikoihin. Illan tullen lähdin vaimoni kanssa lenkille Seiponmäkeen. Pitkästä aikaa pysyin jopa perässä: aito flow-kokemus. (Aloitettuamme seurustelun olen enentynyt liki 20 kilolla.) Pistäydyttyämme Tokmannin hyllylle muistin mitä puolestani oli rukoiltu. Pysähdyttävä hetki. Miten konkreettinen vastaus.

Eikä siinä vielä kaikki. Tuon jälkeen nyt jo useamman viikon ajan on elämä kroonisesti oireilevan vatsani kanssa ollut poikkeuksellisen helppoa. Kun moottori hyrrää, puimakone jyllää.

Kokemus on herättänyt jälleen ajattelemaan, että mikä aarre rukous meille on. Arvelen, ettei meidän tule keskittyä ennakkoon siihen, miten Jumala vastaa. On paneuduttava siihen, että olemme alttiita viipyilemään rukouksessa toinen toistemme puolesta kodinomaisen arkisesti. Mikä estää sen?

Rukouksessa meidät ympäröivä taivas näyttää meille kasvojaan. Saammeko kokea sitä kautta salattua yhteyttä myös perille päässeeseen seurakuntaan?

Seppo Viljasjärvi

© 2019 Keuruun Seurakunta