Papin paja

Saarna itsenäisyyspäivänä 2019 Keuruun kirkossa

Kirjoitettu 6.12.2019 klo 19:05

Joh. 8: 31-36

Niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen, Jeesus sanoi: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” He vastasivat hänelle: ”Me olemme Abrahamin jälkeläisiä, emme me ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka voit sanoa, että meistä tulee vapaita?” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Orja ei pysy talossa ikuisesti, mutta poika pysyy. Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.”

 

Käväisin tässä tällä viikolla Pihlajaveden kauppalalla. Tiistaipäivän kokki oli keittänyt mainiota makkarakeittoa. Siinä syömisemme lomassa hän ihmetteli leukaillen, että miksi viime pyhänä laulettiin niin antaumuksella Hoosianna, kun hänen ymmärtääkseen Daavidilla ei ole Hoosianna-nimistä poikaa. En oikein osannut vastata.

Esitin tämän kysymyksen eilen työyhteisömme pikkujouluaterialla. Kirkkoherramme Ossi pohti, että josko kyse olisi mahdollisesti Daavidin poikkeuksellisen hyvästä hevosesta. 😃

Sanat voidaan joskus ymmärtää monella tavalla. Yksi sellainen sana, käsite, on totuuden käsite.

Antiikin kreikkalaisessa ajattelussa ajateltiin, että totuus on jotain mikä nähdään mielen silmällä.

Juutalaisuudessa ja sitä seuranneessa kristillisessä ajattelussa totuus on taas jotain, mikä kuullaan. Totuus on näin viime kädessä sanallista.

Nähdäkseni, juuri tämän mukaisesti näissä eri traditioissa voi nähdä mielenkiintoisella tavalla erilaiset suhtautumistavat myös jumaluuteen.

Patsaat olivat kreikkalaiselle uskonnollisuudelle keskeinen symboli.

Juutalaisuudessa taas oli puolestaan jyrkkä kielto tehdä jumalankuvaa. Jumala oli ilmoittanut omassa sanassaan ihmiselle, että juuri hän itse oli jumalankuva. Tämän mukaisesti hänen tuli muodostaa sellainen yhteisö, joka kaikella olemuksellaan heijastaisi, ylistäisi Jumalaa, vastaisi siten Jumalan sanaan, hänen puhutteluunsa.

Sanallinen totuus. Sanallisesti kommunikoiva ja tavoitettava Jumala. – Nähtävä totuus, katseltava, kumarrettava patsas.

Lienee helppo arvata, että kumpi traditio rohkaisee enemmän käymään keskustelua ihmisyydestä, siis myös yhteisöstä ja sen tulevaisuudesta?

Ei liene yllätys, että lopulta kristinusko levisi myös kreikkaan ja koko Roomaan. Sen myötä ihmiset tulivat tasa-arvoisemmiksi. Kaikki saivat äänensä. On huomattava, että ero meidän ja antiikin aikaisen kristillisen Rooman välillä on tasa-arvokysymyksissä varmasti suuri, mutta oleellista on nähdä kehitys, mitä tuolloin tapahtui.

Kreikkalaisessa uskonnollisuudessa ainoastaan yläluokkaiset miehet ymmärrettiin varsinaisesti vapaiksi ihmisiksi. Heidän vapautensa oli käsittääkseni syntyperäistä, ainakin siltä osin, etteivät he olleet naisia.

Kun kristinusko saapui kreikkaan, se julisti, että nuo miehet olivat itse asiassa aivan samassa asemassa kuin naiset, orjat ja lapset. He kaikki olivat samalla tavalla riippuvaisia Jumalan armosta. Vapaus oli yksin siinä.

Samalla alkoi prosessi, jonka eräänä päätepisteenä voimme nähdä nykyiset ihmisoikeusjulistukset.

Kun totuus on jotain, mikä tavoitetaan sanallisesti, se rohkaisee käymään keskustelua siitä, mikä on oikeasti järkevää ja totuudellista. Onko oikein ja totuudellista, että tietyt ihmiset eivät nauti samaa arvostusta ihmisyydessään kuin toiset?

Ei lienee yllätys sekään, että juuri kristityt olivat niitä, jotka taistelivat eturintamassa orjuuden lakkauttamiseksi Amerikasta. Aseinaan sanat. Totuus tekee vapaaksi.

Jeesuksen kohtaamilla juutalaisilla oli erilainen käsitys vapaudesta kuin hänellä itsellään.

Heille vapaus oli syntyperäistä, Abrahamilta perittyä. Mutta Jeesukselle vapaus oli jotain toista.

Nuo juutalaiset olettivat, että Abrahamin jälkeläisyys tarkoittaa automaattisesti myös Jumalan lapseutta.

Mutta Jeesus antoi ymmärtää, että vapaus oli totuudessa, joka juontuisi hänen sanastaan. Se olisi jotain, joka inspiroisi uuteen ymmärrykseen, kun ihmisyhteisö pyrkisi noudattamaan Jeesuksen sanaa.

Tuo noudattaminen avaisi ymmärtämään, mitä on synti, miten se sitoo ihmisyyttä. Miten se erottaa ihmisen, myös juutalaisen, todellisesta Jumalan lapseudesta.

Se inspiroisi ymmärtämään mitä vapaus todella on: vapautta palvella Jumalaa hänen anteeksiannossaan ilman synnin kahletta, vapautta esimerkiksi siitä, ettei kaikkia sisäisiä yllykkeitä tarvitse noudattaa, vapautta ajatella, että kaikki mitä usein miellämme omiksi tarpeiksemme, eivät välttämättä olekaan välttämättömiä tarpeita. Todellinen tarpeemme onkin siinä, että saamme olla osallisia Jumalasta.

Nykyisessä keskustelussa esimerkiksi uskonnonvapaus on alkanut tarkoittaa etupäässä vapautta uskonnosta, kun se alun perin on ollut vapautta harjoittaa haluamaansa uskontoa.

Tämän kehityksen yksi ilmentymä on nähtävissä viime aikaisessa keskustelussa mahdollisuudesta järjestää koulun joulujuhja kirkossa.

Toinen ilmentymä on ehkä siinä, että länsimaisessa ajattelussa vapaus on alkanut tarkoittaa ihmisen vapautta luoda oma itsensä ilman mitään rajoitteita.

Täytyy kysyä, että onko se yksi syy siihen, että keskuudessamme on niin paljon nähtävissä sitä, että ollaan hukassa oman ihmisyyden kanssa. Tiedämme miten laaja ja kasvava ongelma esimerkiksi erilaiset mielenterveyden häiriöt ovat.

En ole lääkäri ja tiedän, että mielenterveyden ongelmat ovat moniulotteisia ja jokainen sellaisista kärsivä on yksilöllinen tapaus, mutta siitä huolimatta haluan niihin liittyen tänään kysyä, että mitäpäs jos meidän ei pohjimmiltaan kuulukaan luoda itseämme?

Mitäs jos meidän kuuluukin vastata sanaan, joka meille on osoitettu? Mitäs jos vapaus ilmeneekin siinä, kuinka hyvin onnistumme juuri yhdessä siihen vastaamaan? Mitäs siis, jos vapaus onkin pohjimmiltaan yhteisöllinen, eikä yksilöllinen asia?

Onko yllätys, että sitä mukaa kun yhteinen usko kaikkivaltiaaseen Jeesuksessa itsensä ilmoittaneeseen Jumalaan on maassamme vähentynyt, sitä mukaa myös ihmisyydestä on tullut tällä tavoin vaikeampaa?

Toinen asia, mitä mietin näihin teemoihin liittyen, on sanan- ja ilmaisunvapaus.

Viime aikoina on ilmennyt ilmapiiriä, jossa ollaan aika herkästi loukkaantumassa, jos jostakin asiasta vitsaillaan.

On varmasti olemassa huonoa ja mautonta huumoria. Mutta toivottavasti emme ole kadottaneet ajatusta, että huumori on yksi keskustelun tapa, joka varmasti voi auttaa kirkastamaan totuutta. Jos ei suoraan, niin epäsuorasti.

Mikäli kulttuurissa elää vahvana ajatus, että jokainen ihminen on Jumalan kuva ja siksi mittaamattoman arvokas, eikö silloin ole ihan luontevaa, että ihmisistäkin voidaan vitsailla ilman, että todellisuudessa halvennetaan heidän ihmisarvoaan?

Suomalaisessa sketsiviihteessä on perinteisesti tehty huumoria meistä papeistakin. Se on monesti oikein hauskaa.

Mutta nyt kun kulttuurimme on vieraantunut kristillisessä perimästään, taitaa ihmisarvokin olla sen käsityksissä niin uhattuna, että pitää ikään kuin keinotekoisesti pönkittää sitä kieltämällä erikseen kaikki vitsailu kenenkään kustannuksella. Vähän tragikoomisen huvittavaa, kun pysähtyy miettimään.

Tämä kaikki saattaa merkitä sananvapauden kaventumista ja sitä myöten viedä mahdollisuuksiamme tavoittaa totuutta.

Onko kyse samalla siitä, että ihmisyydestä on vaivihkaa tullut jumala, jota ei saa loukata? Onko se meidän patsaamme, jota me palvomme? Kilpailu siitä, kuka loukkaantuu eniten, tuntuu käyvän joskus kuumana.

Patsaan kanssa ei tunnetusti keskustella. Eikä sillä liioin ole huumorintajua eikä minkään valtakunnan ymmärrystä hyvän hevosen päälle.

Meidän kristittyjen on hyvä ymmärtää, mitä meidät on kutsuttu kansamme keskuudessa kirkastamaan.

Palauttakaamme se mieliimme julistamalla nyt itsellemme ja toisillemme Jumalan sanaa Sakariaan kiitoslaulun sanoin. Kaivetaan virsikirjasta esiin sivu 1062.

Ylistetty (+) olkoon Herra, Israelin Jumala!
Armossaan hän on katsonut kansansa puoleen
ja valmistanut sille lunastuksen.
Väkevän pelastajan hän on nostanut meille palvelijansa Daavidin suvusta,
niin kuin hän ikiajoista asti on luvannut pyhien profeettojensa suulla.
Hän on pelastanut meidät vihollistemme vallasta,
kaikkien vihamiestemme käsistä.
Hän on nyt osoittanut laupeutensa,
uskollisuutensa isiämme kohtaan.
Hän on pitänyt mielessään pyhän liittonsa,
valan, jonka hän isällemme Abrahamille vannoi.
Näin me saamme pelotta palvella häntä vihollisistamme vapaina,
pyhinä ja vanhurskaina hänen edessään kaikkina elämämme päivinä.
Ja sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi.
Sinä käyt Herran edellä ja raivaat tien hänelle.
Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen,
syntien anteeksiantamisen.
Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä:
Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto.
Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville,
se ohjaa jalkamme rauhan tielle.

Kunnia Isälle ja Pojalle
ja Pyhälle Hengelle,
niin kuin oli alussa, nyt on ja aina,
iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

 

Jeesus sanoo: autuaita ovat rauhan tekijät, he saavat Jumalan lapsen nimen, autuaita ovat kärsivälliset, he perivät maan.

Kuten olen aiemminkin sanonut, toisin kuin monesti luullaan, tätä maata ei todennäköisesti tulla hävittämään, vaan se tullaan lunastamaan ylösnousseiden taivaalliseksi isänmaaksi.

Maiden välisten rajojen merkitys varmastikin tuolloin lakkaa, mutta toisaalta täytyy muistaa Paavalin sanat 1. Kor. 15:

”tehkää aina innokkaasti Herran työtä. Tietäkää, ettei Herra anna teidän työnne mennä hukkaan.

Tätä maata ei hävitetä, vaan se lunastetaan. Sen vuoksi kaikki se, mitä me saamme suomalaisina aikaan Kristuksessa, se myös tulee säilymään.

Uskon, että meidät tullaan tuntemaan jollain tavoin suomalaisina myös ylösnousemuksessa.

Pitäkäämme siksi Jeesuksen sana, totuus ja todellinen vapaus kirkkaana mielessämme. Pitäkäämme hyvästä kiinni. Kirkastakaamme kaikkea sitä rohkeasti kansamme keskuudessa.

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme….

 

Seppo Viljasjärvi


Kategoriat: jumalanpalvelus

Avainsanat:


Selaa artikkeleja:

© 2020 Keuruun Seurakunta